Aasinsiltoja ajasta

Minulla oli harhakuvitelma, että sitten kun muutamme uudelle paikkakunnalle, meille kertyy ylimääräistä aikaa. Työmatka lyhenee ja välimatkat sukulaisiini lyhenevät. Eli siis teoriassa aikaa pitäisi nyt olla enemmän.

Haaveilin ajasta, jolloin aikaa ja tekemistä voisi suunnitella muillekin illoille, kuin vain viikonlopuille. Kuinka tylsää onkaan, kun menot ovat kiinni vain viikonlopuissa ja kalenteri on täytetty pitkälle moniksi kuukausiksi. Halusin tehdä extempore-visiittejä iltakahville, kuten ennenvanhaan. Ennen facebookia tai kännyköitä. Aikaa, kun oli vain lähdettävä katsomaan, onko ketään kotona. Vaikka eipä sillä, kyllä minä haluan pienen varoitussoiton ennen yllätysvieraita, koska pitäähän kodin ja emännän olla edustuskunnossa. Vaikka edes viisitoista minuuttia etukäteen. Että siinä mielessä kännykkä on ihan mukava uudistus menneeseen, vaikka tuo se paljon harmiakin ja turhaa huolta. Esimerkiksi ollessani viimeisilläni raskaana, olin ajamassa 45 kilometrin matkaa kotiin, kun kännykkäni olikin päättänyt olla vastaanottamatta puheluita. Jossain vaiheessa jo kotona huomasin ongelman, ja kun sain sen korjattua, alkoi puhelimeni piipittää kilpaa viestiä ja sähköpostia. Hätääntyneet ja vihaiset viestit kyselivät, missä oikein olen. Mies ei ollut saanut minua kiinni, joten hän oli jo hälyttänyt puolen sukua ja naapurit perääni. Voi tätä nykyaikaa.

Mutta niin, eipä sitä aikaa ole kukaan vielä tähän päivään mennessä pystynyt eloonsa lisäämään. Lyhyt työmatka on yhtäkuin mahdollisuus tehdä pidempiä päiviä. Lyhyt välimatka sukulaisiin taas tarkoittaa, että siellä ehtii käydä huomennakin, tai ylihuomenna, ensiviikolla.

Aikaa ei ole koskaan ylimääräistä. Ei hukkaan heitettyä, eikä turhaa. Se on vain osattava hyödyntää tehokkaasti. Omalla tavallaan. Tai totuttava siihen, että aina on kiire odottamaan.

Haaveiden ja harhakuvitelmien raja on häilyvä. Eron tunnistaa vasta jälkikäteen. Jos niillä edes on eroa.

***

Pakko vielä kommentoida tuota Iholla-sarjaa. Siis ihan oikeasti. Kaksi kysymystä: Miksi? Ja kenelle? "Ihanaa, vihdoinkin sarja, joka kuvaa aidosti oikeaa elämää", oli eräs kommentti. "Siis niinku oikeesti mä niinku luulin et mä oon oikeesti niinku tosi positiivinen ihminen, mut nyt kun niinku kuvaa tällä kameralla, niin niinku, emmätiiä, sitä ei niinku oikeesti ehkä sit ookaan niinku niin positiivinen. Niinku."

Ehkä mä oon niinku pitäny itteeni tosi niinku avoimena ja ymmärtäväisenä, mut nyt kun oikeesti kattoo niinku oikeita ihmisiä ja tajuaa et hei niilläkin on niinku ihan oikeesti oikeita ongelmia, niin ehkä musta sit kuitenkin tuntuu et mä oonkin niinku aika itsekäs kun mä niinku ajattelen et hei noi tyypit tuolla ruudussa ei tiedä oikeesta elämästä niinku yhtään mitään. Mulla on niinku ihan oikeesti kokemusta siitä ihan oikeesta elämästä eikä mun tartte niinku kattella enää toisten ongelmia pyykkivuorista ja autioista lähiöleikkikentistä.

Johtopäätökseni on luotu ensimmäisen jakson pikakelauksen perusteella, mutta se riitti päätökseeni olla katsomatta kyseistä ohjelmaa sen enempää. Anteeksi.

***
Edit
Ja väärinkäsityksiä välttääkseni lisään vielä, etten tietenkään vähättele kenenkään elämää ja ongelmia, mutta jos ei ole pakko, niin tv:stä en jaksa tuollaista tositv:tä katsoa. Tiedän, mitä on oikea elämä ihan ilman tuota sarjaakin.