Blogini saavutti vuoden iän. Onnea siitä! Ja kiitokset kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kirjoittajaurallani ja jakaneet kanssani muistot ja haaveet. Muistelen ja haaveilen jatkossakin. Ja kaikkea siltä väliltä.
Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)
Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.
Tuolla haudalla tänään kävellessäni hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.
Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.
Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.
Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.
Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.
Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.
Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti