Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.
Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.
Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.
Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.
Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!
Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!
***
Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.
Täällä kans tämmönen joka osaa kaikkea vähän muttei mitään kunnolla. :)
VastaaPoistaMä oon ajatellut asian niin, että ennen vanhaanhan ihmiset teki todella paljon enemmän itse, ja sen takia pitikin sit osata monenlaista. Mun mielestä se on ihmiselle paljon luonnollisempaa kuin se että erikoistuu johonkin tosi kapeaan erikoisalaan.
Ja sitten kun miettii, niin onhan nää entisajan nerotkin olleet monitaitureita. Da Vinci nyt vaikka - kuvataiteilija, luonnontieteilijä (matematiikka, kemia, fysiikka, biologia, lääketiede), keksijä ja teologi samassa paketissa. Aristoteleskin pohdiskeli sekä filosofiaa, runonlausuntaa että sotastrategiaoppia...
Nykyään vaan jokainen yksittäinen ala on mennyt niin pitkälle ettei yhdessä eliniässä ehdi perehtyä niin moneen juttuun kuin ennen vanhaan.
Itse en kyllä ole mikään Aristoteles enkä Da Vinci vaan enemmänkin joku rouvas-emäntähenkilö, mutta silti. Mä uskon että entisaikojen monipuolisempi elämäntyyli pitää paljon paremmin mielen virkeänä ja tunnelman korkealla kuin se nykyään peräänkuulutettu erikoistuminen ja tehokkuus.