Viimeiset hetket

Olen elänyt hetken, jolloin tuntuu kuin veri pakenisi koko kehosta. Olen kokenut, miltä tuntuu, kuin sydän tukehtuisi. Olen kohdannut pelon, hädän ja kuoleman.

Leijonaemojen blogissa kerrotaan kaksi eri tapaa kuolla: turvassa lähimmäisten lähellä tai yksin ja pelokkaana. Meidän tarinamme oli vähällä saada jälkimmäisen päätöksen - juuri tuolla samaisella osastolla K9.

Helteinen elokuun sunnuntai sai dramaattisen käänteen, kun poikamme kiidätettiin yllättäen kriittisessä tilassa osastolta K3 osastolle K9, eli teho-osastolle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ennalta-arvaamatta. Hetkessä pieni poikamme oli viety luotamme ja meidät vanhemmat jätetty ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Lääkärin viimeiset sanat ennen osaston oven sulkeutumista jättivät jälkeensä vain kolkon kaiun, "tässä ei nyt välttämättä käy hyvin". Veri pakeni, sydän tukahtui. Jalat olivat pettää alta. Oli vain odotettava. Ja pelättävä pahinta. Tietämättä, mitä tapahtuu.

Kului pitkä tovi. Ehkä tunti, tai saattoi se olla puolituntiakin, en enää muista. Ikuisuus joka tapauksessa. Lopulta hoitaja tuli luoksemme ja ohjasi meidät teho-osaston odotustilaan. "Elossa, muuta en voi sanoa, lääkäri kertoo sitten." Ja taas odotimme. Kaksi lääkäriä tuli luoksemme, mutta emme vieläkään päässet poikamme luo. Ensin oli kuunneltava varoitukset elämän päättymisestä. Hetkenä minä hyvänsä.

Saimme olla poikamme luona yhden hetken. Sinä aikana hän ei kuollut. Ehkä seuraavana hetkenä. Osaisiko hän ajoittaa kuolemansa siihen oikeaan hetkeen? Siihen hetkeen, jolloin äiti ja isä saisivat olla läsnä. Vierailuaikana, muiden katsellessa. Lähdimme pois ja tulimme taas takaisin. Pois ja takaisin, monta kertaa, kolme tai neljä kertaa päivässä, tunniksi kerrallaan. Melkein kaksi kuukautta, muistaakseni, ajat unohtuvat jo.

Mutta me olimme onnekkaita. Poikamme ei kuollut yksin, vaan hän sai sen kauneimman lähdön. Iloisen päivän jälkeen, äidin ja isän lähellä. Tästä saan olla ikuisesti kiitollinen. Ja tottakai olen kiitollinen myös siitä, että poikani sai tuolla osastolla niin hyvää hoitoa, ettei hänen tarvinnut kuolla yksin.

Olen siis elänyt ja kokenut, tuntenut ja muistanut. Tiedän, miltä lapsen menetys tuntuu, mutta silti uuden tarinan kuullessani en voi kuvitellakaan, kuinka pahalta lapsen vanhemmista voi tuntua. Olen kuin en tietäisi. Voin vain kuvitella. Ahdistun, vaikka olen itse kokenut saman.

Mietin, miten vanhemmat voivat ikinä päästä kokemastaan yli.

Olenko todellakin jo unohtanut sen tunteen, vai tiedänkö sittenkin paremmin, ettei se ehkä olekaan niin paha tunne kuin voisi kuvitella? Ihminen, joka ei ole kokenut sitä hetkeä, kuvittelee, että se on jotain ylitsepääsemätöntä. Minä, joka olen kokenut sen hetken, tiedän, että siitä pääsee yli.

Mutta enhän voi milloinkaan tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu - juuri siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä.

Helsingin Lastenklinikan tilanpuute on taas otsikoissa. Voin vain toivoa, että jokainen lapsen kuoleman kohtaava vanhempi saisi kokea lähdön hetken samalla tavalla kuin me saimme - perheenä. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Tässä asiassa tuskin löydetään koskaan täysin kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta toivottavasti asiaa kuitenkin pohditaan kaikista näkökulmista ja päästään edes lähelle miellyttävämpää ratkaisua.