Olen pohtinut tätä useasti, täälläkin. Ei ole olemassa oikeaa vastausta. On vain pohdintoja. Jossittelua, arvailuja. Vääriä sanoja - kuitenkin.
Kohtele toisia niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan. Eli sano niitä sanoja, joita tahtoisit itsekin kuulla. Mutta jos en tiedä itsekään, mitä haluan kuulla? Ehkä toinen ei haluakaan kuulla samoja sanoja, kuin minä. Osaanko päästää sanat ilmoille samassa järjestyksessä, kuin ne järkevästi ajatuksissani asettelin?
Vihjailin, halusin kuulla kysymyksiä. Kysyinkin itse - suoraan. Halusiko hän vastata? En antanut vaihtoehtoja. Tai halusinko sittenkään kuulla vastausta? Halusin erilaisen vastauksen. Halusin samanlaisen vastauksen, kuin itsekin olisin antanut. Vaikka eihän vastauksessa mitään vikaa ollut - sain vastauksen kysymykseeni. Vääränlainen vastaus syntyi jo tarinan alkulähteillä. En voinut tietää.
Jäädyin.
Kelasin päässäni oikeanlaista vastavastausta. Ohi - ohi - ohi. Hep, aika meni jo. Kiusallinen hiljaisuus.
Olisin halunnut sanoa, että tiedän mistä puhut. Tiedän tunteen. Mutta en tiennytkään. Sanomalla tietäväni, olisin teeskennellyt.
Voiko kuolemaa verrata? Voiko pelkkä kuolema olla yhdistävä tekijä?
Revinkö kysymykselläni rikki vielä punoittavat haavat? Vai olisiko hän odottanutkin jatkokysymystä? Olisiko hän halunnut kertoa. Minä olisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti