Tuli mieleen eräs asia, joka on vallan jäänyt tekemättä. Eikä sen tekeminen houkuta yhtään, nimittäin videokameran videopätkien siirtäminen tietokoneelle turvaan.
Ostimme videokameran viime kesänä, tarkoituksena kuvata kaikkea kivaa ja erityisesti poikamme kehitystä. Mutta niinhän siinä kävi, kuten yleensäkin kaikelle uutuudenviehätyksen ohittaneille laitteille: alkuinnostuksen jälkeen kuvaaminen jäi. Kameraa ei viitsinyt koko ajan kantaa mukana, eikä edes oikein tiennyt, mitä pitäisi kuvata. Normaalin elämän kuvaaminen tuntui tarpeettomalta. Kuvataan sitten, kun tapahtuu jotain merkittävää, tai sitten, kun olemme kotona. Eikö sitä vielä siinä vaiheessa ollut oppinut, ettei mitään kannattaisi jättää huomiselle?
Tuo kamera on nyt maannut käyttämättömänä kaapin perällä kohta vuoden - sisällään vielä kaikki ne videot, joita sillä kuvasimme. Mutta pian se on tehtävä; otettava kamera esiin, siirrettävä tiedostot tietokoneelle ja aloitettava uusi aika, uudet videoklipit. On katsottava elävää kuvaa kuolleesta pojasta.
Ensimmäiset klipit on otettu ennen maksansiirtoa, kun poika oli hyvin keltainen ja olemukseltaan kovin sairas. Ei sitä sillä hetkellä tajunnut, kuinka paha tilanne todellisuudessa olikaan. Vasta jälkikäteen, kun maksansiirron jälkeen katsoimme noita kuvia, tajusi pojan tilan vakavuuden. Jo tuolloin tuntui pahalta katsoa niitä kuvia. Entä nyt?
Maksansiirron jälkeiset videot kertovat ilosta ja toivosta. Iho on normaalin värinen, poika hymyilee ja "juttelee" ja kääntyy ensimmäistä kertaa itse mahalleen. Kuvasimme Helsingin syksyä ja näytimme pojalle talviteloille siirrettyjä veneitä päiväkävelymme yhteydessä.
Sitten videot loppuvat.
Koska tulee se aika, jolloin noita videoita voi katsoa? On vielä eri asia katsella valokuvia, kuin elävää videokuvaa. Mitä järkeä on kuvata tilanteita, joiden katsominen sattuu? Tallennamme muistoja, jotka muistaisimme muutenkin.
Mutta nyt on aika arkistoida kameran tallentamat muistot ja aloittaa uusi sarja uuden elämän myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti