Nyt on se aika, kun pitäisi päättää, olenko se tiukkisäiti vai kaveriäiti. Kyllä, se päätös on tehtävä jo tässä vaiheessa. Pienestä pitäen on näytettävä, kuka määrää ja millä keinoilla.
Päätin aloittaa velliin totuttautumisen jo nyt. Ihan jo senkin takia, että saa aloittaa ja totutella rauhassa, pikkuhiljaa, ja samalla myös siksi, että tytön on totuttava juomaan pullosta nyt kun itse aloitan työt. Ei se ole tuntunut pahaakaan olevan, muttei välttämättä niin hyvääkään, tai ainakaan äidin tissin voittanutta. Mutta siis, tässä vaiheessa on päätettävä, millä keinoin velli opitaan.
Tiukkisäiti tuputtaa itsepintaisesti niin kauan, että pullo on tyhjä, tai edes lähemmäksi tyhjä, ja vasta sitten saa palkinnoksi tissiä. Kaveriäiti yrittää houkutella, mutta ei kuitenkaan itketä lasta turhaan, vaan antaa kiltisti tissiä ja yrittää taas, josko seuraavalla kerralla sujuisi jo paremmin. Saako tiukkisäiti aikaan vain pelon tuota kamalaa sinistä pulloa kohtaan? Vai saako kaveriäiti aikaan vain lapsen voitontunteen - "hah, narutan tuota tyyppiä kuus-nolla". Vai onko sittenkin niin, että tiukkisäiti näyttää kuka määrää ja lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että äidin sana on laki. Kaveriäiti taas saavuttaa päämääränsä hellyydellä ja luo lapselle turvallisen tunteen - "oikeastaan tuo sininen juttu on ihan ok".
Olen aloittanut tiukkislinjalla, mutta en ole ollenkaan varma, olenko nyt tekemässä kasvatuksellista itsemurhaa. Kasvatusoppaat kai näyttäisivät valitsemani tien päässä kuvaa hirttopuusta, sillä eihän lapsista voi tulla täyspäisiä, jos heille sanoo "ei", tai yrittää väkisin, uhkailemalla ja kiristämällä saavuttaa tahtonsa. Mutta kysynpä vaan neuvoa, mitä sanoa yksivuotiaalle vilperille, joka on kaatamassa joulukuusta tai työntämässä sormiaan pistorasiaan? "Etkö haluaisi mieluummin leikkiä tällä nallella?" "Ja pyh, sehän nyt on jo NIIIIN nähty!" Ja eikun uudestaan sormet pistorasiaan.
Esikoista yritin opettaa syömään tiukkislinjalla - tuloksetta. Tosin se tuloksettomuus ei kyllä johtunut kasvatusmetodeista, vaan sairaudesta - ainakin uskon niin. Minulla oli kova hätä saada esikoinen syömään, koska riittävä ravinnonsaanti oli ensiarvoisen tärkeää siinä sairaudessa. Olin kuvitellut, että kun lupa kiinteisiin annettiin jo kolmen kuukauden iässä, niin poika alkaisi heti syömään kunnolla ja nenämahaletkusta annettavaa kallista korviketta saisi samaa tahtia vähentää. Mutta eihän se sitten ihan niin mennytkään. Suun kautta annettava ruoka ei vain kelvannut, tiukkapipoisesta yrittämisestä huolimatta. Olin niin väsynyt koko touhuun ja hermostuin joka ruokailukerralla. Lempeyttä ei ainakaan enää riittänyt. Vasta kun ymmärsin luopua tuosta tiukkislinjasta ja annoin pojalle luvan olla sairas, sain itselleni rauhan. Siihen asti, kunnes maksansiirron jälkeen kuvittelin taas ruokahalun kasvavan ja syömisen sujuvan vain sormia napsauttamalla, eikä se taaskaan sujunut.
Mutta nyt minulla ei ole mikään kiire saada tyttöä syömään, eikä tarvitse vahtia päivittäisiä kalorimääriä. Tiedän, että tyttö oppii varmasti jossain vaiheessa, omaan tahtiinsa. Olen tiukkisäiti, joka näyttää kuka märää, ja on taas hyvän käytöksen jälkeen ihana kaveri ja turvallisen tunteen luoja.
Ja mitä voi vaatia lapseltaan äiti, joka itse on maailman nirsoin ruokailija!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti