Ei esikoinen itkenyt näin paljon. Esikoinen oli aina iloinen. Esikoinen nukahti kiltisti omaan sänkyynsä aina kello yhdeksän. Esikoisella kasvoi hiuksia päälaellakin. Esikoiselta tallentui kameraan parempia ilmeitä.
Niinpä niin.
Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.
Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.
Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.
Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.
Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?
Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?
Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.
Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti