Mutta kyllä jäi tytön ensimmäinen joulu mieleen, kun Tapaninpäivän aamuna könyttiin polvet tutisten alakertaan talon turvallisimpaan nurkkaan. Aamulla puoli kahdeksalta myrskytuuli alkoi olla voimakkaimmillaan ja samalla katkesivat myös sähköt. Pilkkopimeässä tuntui kuin koko talo olisi saattanut lähteä lentoon hetkenä minä hyvänsä! Pimeässä kaikki tuntui niin paljon pelottavammalta, kun jostain pimeän seasta kuului jo kaukaa lähestyvä ja hetki hetkeltä voimistuva puhuri, peltien pauketta ja outoja rasahduksia.
Nyt testattiin toden teolla, mihin olimme rahamme sijoittaneet.
Ja ilmeisen hyvän sijoituksen teimmekin - myrsky ei saanut juuri mitään tuhoa aikaiseksi. Hieman katon räystäspellit repsottivat aiheuttaen paljon, paljon suurempaa melua, kuin mitä tuhon laajuuteen nähden voisi kuvitella. Myös suhteellisen aukealla sijaitseva tonttimme on saanut aikaan kommentteja jatkuvasta tuulesta, mutta hah, kuinkas ollakaan, nyt puumme kestivätkin tottuneesti hieman voimakkaammankin puhurin!
Sähköt olivat poissa 25 tuntia, eikä kännykätkään tahtoneet juuri toimia. Mutta mikäs hätä meillä täällä ollessa. Kynttilät valaisivat pimeää ja takka lämmitti sekä talon että ruuat. Ja mikä helpotus, että tyttö on rintaruokinnalla - hänellä ei ainakaan ollut hätäpäivää! Ilmeisesti hän vain nautti aattoillan hälinän jälkeisestä hiljaisuudesta.
Joulun viimeinen päivä kului siis rauhallisesti oman perheen parissa kynttilän valossa Alfapettiä pelaten ja suklaata mutustellen. Juuri niin sen pitikin mennä, vaikka ilman tuota sähkökatkosta olisin todennäköisesti imuroinut ja pessyt pyykkiä harmitellen, kuinka yhteinen aikamme on niin kortilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti