Kuopuksen ensituntuma soseisiin sujui näin:
Kuvista voi siis päätellä, että soseiden syöminen kuopuksen kanssa sujuu jonkin verran paremmin kuin esikoisen kanssa. Erityisesti siistimmin. Esikoinen ei koskaan oppinut syömään soseita. Ei, vaikka äiti yritti kaikki kiristämisen ja lahjonnan taiat. Tuttia dippaamalla sai ehkä huijattua edes jonkinmoista makua suuhun, mutta lusikan nähdessään huulet liimautuivat kiinni.
Tyttölapsemme kanssa ajattelin aloittaa soseisiin totuttautumisen hitaasti, ilman kiirettä. Ilman äidin stressiä. Sillä varjolla annoinkin tytön ensi kertaa maistaa jo ennen kuin edes neljä kuukautta oli vielä täynnä. Siinähän menisi vielä pitkä aika, ennen kuin soseita syötäisiin nälän voittamisen tarkoitukseen. Mutta kuinka ollakaan, tyttö piti tästä uudesta kokemuksesta niin paljon, että olisi varmasti kerralla syönyt koko purkillisen, mikäli äiti olisi antanut! Ainakaan siis toistaiseksi tyttö ei ole perinyt äitinsä ruokailutottumuksia - onneksi!
Tämä on taas niitä arjen pieniä asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle. Lapsenkasvatus voi toisinaan olla jopa helppoa! Onnistumisten ja hyvien kausien aikana tosin vain pelottaa, koska taas on vaikeiden kausien aika. Nyt nukutaan koko yö ja syödään hyvin. Entä huomenna? Olen täälläkin monta kertaa todennut ja lohduttautunut vaikeiden hetkien aikana ajatuksella, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti. Harmi vain, että vaihe se on hyväkin vaihe...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti