Yhtenä aamuna sain taas kokea jotain uutta. Tai vanhaa. Vanha tapa uudella aikakaudella. Sain herätä yksin ja nauttia kirpeästä pakkasaamusta ihan omaan rauhalliseen tahtiini.
Tyttö lähti aamulla isän matkaan ja jätti äidin jatkamaan uniaan. Sain koko aamun vain itselleni ja omaa aikaa ennen töihin lähtöä. Niin ja työtkin alkoivat vasta puoliltapäivin. Mitähän sitä oikein tekisi?
Nousin ylös ja kurkkasin tyhjään pinnasänkyyn. Juu ei, ei sieltä paistanut joka aamun aurinkoisinta hymyä. Oli tyydyttävä lämpimän punaisena kajastavaan oikeaan aurinkoon, joka oli aloittamassa taistelua tuota hyytävää pakkasta vastaan. -26,4 astetta. Keitin kahvin ja avasin tietokoneen. Aivan samoin, kuin joka aamu. Vain sillä erolla, että työhuoneen lattialla olevan leikkimaton päällä ei köllötellyt tyttöä, joka tapittaisi äitiä suurilla silmillään ja odottaisi, koska äiti taas irrottaa katseensa tietokoneen ruudusta, jotta tälle voisi väläyttää sen kauneimman hymynsä. Ei ollut ketään, kelle leperrellä eikä ketään jokeltelemassa takaisin. Vaikka olisin yksin kotona, eikä kukaan kuulisi minua, en silti osaa puhua yksikseni ääneen. Laulaa kyllä, mutta en puhua. Jännää, että siinäkin on vissi ero.
Ja niin kello näyttikin jo töihin lähdön aikaan. Tästäkö ajasta nyt piti nauttia? Siitä, ettei ollut mitää, mikä olisi saanut hymyilemään. Ei mitään, mikä olisi aloittanut aamun vilpittömän ihanilla asioilla. Sain viettää aamun aivan kuten joka aamu, mutta ilman ihanan tyttöni seuraa.
Onneksi tänä aamuna tyttö taas hymyilee ja yrittää kovasti auttaa tämän tekstin kirjoittamisessa istuen sylissäni ja hamuten näppäimiä pienillä sormillaan. Juuri tästä nautin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti