... kun viikon kohokohta oli viikonlopun juhlinta. Koko viikonlopun juhlinta. Kavereita, naurua, siideriä, hölmöjä valokuvia. Tai kun vain ajeltiin autolla. Morjesteltiin vastaantulijoille, pysähdyttiin parkkiin vaihtamaan kuulumisia, laulettiin täysillä. Joskus vain yhdestä päähänpistosta lähdettiin keskellä yötä ajamaan yli tunnin ajomatka kohti merenrantaa katsomaan tuulimyllyjä ja auringonnousua. Ja tultiin takaisin.
Valvottiin aamukuuteen ja nukuttiin pitkälle päivään. Päätä jyskytti, takaisin nukkumaan. Toisinaan unentarve taas oli yliarvostettua - lyhyet unet, pitkä ilo.
Vaan niin se on aika tehnyt minusta äidin.
Enää ei ole koko viikonlopun kestävää juhlintaa, ei hetken mielijohteesta tapahtuvia tempauksia. Valokuviin tallentuu vain hampaattomia hymyjä ja auton takapenkin vakiomatkustajana kulkee turvaistuin. Kuulumiset vaihdetaan vaipanvaihtojen välillä - kakkavaipoista tietenkin. Unentarvekin on saanut pääroolin - lyhyet unet, kiukkuinen äiti ja vaimo.
Voi niitä aikoja, kun pystyi vaihtamaan vapaalle ja olemaan ei-niin-järkevä. Enää en pysty. Vapaa ilta ei vain jätä rauhaan aivojen kotiasiat-lohkoa, vaan takoo taukoamatta hokemaa "huominen päivä, huominen päivä". Huominen päivä arjen rutiineineen tulee aina, eikä tytär tai tiskikone ymmärrä, miksi äiti on vähän väsynyt.
Mutta voi tätä aikaa, kun sen yhden ainoan vapaaillan aikana on niin vietävän kova ikävä sitä pientä tyttöä, joka kotona odottaa äitiään.
***
Joo, kaunis loppu tarinalle, mutta ihan oikeasti olisi kovin mukavaa, jos tuo huomisen päivän hokema voisi joskus tauota. Jos yhden illan ajan voisi olla vähän vähemmän järkevä, aikataulutettu kotiäiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti