On kulunut melkein kaksi vuotta, ja edelleen se iskee välähdyksinä verkkokalvolle, kouristuksena mahanpohjalla. Muistan valaistuksen sävyn, joka oli lempeän hämärä, vaikka kaikista kirkkaimmat lamput olivat päällä. Lamput, joita käytettiin vain, kun piti oikeasti nähdä jotain - siivousvalo, olen sanonut.
Muistan, missä seisoin. Askeleet, jotka otin siirtyäkseni pois tieltä. Muistan, missä mieheni seisoi, enkä päässyt hänen luokseen. Välissämme oli ahdasta, vaikka hienoa kodissamme olikin iso ja avara eteisaula. Muistan nyrkin iskun seinään. Muistan hiljaisuuden keskeltä särisevän radiopuhelimen.
Muistan ensimmäisen puhelun hiljaisuuden jälkeen. Kuinka kerroin puhelimeen nuo lopulliset sanat. Kuinka mieheni ne kertoi.
Ja muistan, kuinka kannoimme pinnasängyn pois ja laitoimme oven kiinni.
Se välähtää ja kouraisee - ja menee pois. Kuin muistuttaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti