Ei ole sairastaminen kivaa...

... varsinkaan jos samalla rahalla voi harrastaa kulttuuria.

Helsingin lastenklinikka toimii museossa, jossa Suomen vakavimmin sairaat lapset hoidetaan ahtaissa ja kosteissa tiloissa. Samaan aikaan Helsinkiin rakennettiin musiikkitalo, jonne kansanedustajat pääsevät ilmaiseksi nauttimaan täydellisestä sulosointujen harmoniasta.

Ja edelleenkin samaan aikaan käytetään jo kaksi miljoonaa euroa pelkästään selvitystyöhön, olisiko Guggenheim-museolla paikka Helsingissä.

Lastenklinikkaa yritetään epätoivoisesti korjata sieltä täältä ja saada tiloja nykyaikaisemmiksi - kuitenkaan puuttumatta rakennuksen kulttuurihistoriallisen arvookkaaseen arkkitehtuuriin. Lastenklinikalla kaikki tuntuu olevan mahdollista: jos kerta lääkärit tekevät ihmeitä pelastaessaan lasten henkiä, pystyvät myös arkkitehdit poistamaan tila-ahtauden seiniä siirtämättä.

Vihdoin tähän ongelmaan ollaan kai heräämässä, tai ainakin on aloitettu voivottelu siitä, miten huonosti asiat ovat, mutta kun rahaa ei ole. Helsingin Sanomien Pääkaupunkiseudun uutisissa kerrotaan, että Hus aikoo selvittää kokonaan uuden lastensairaalan rakentamista. Mitä muita vaihtoehtoja muka on?

Jotenkin ei vain minun järkeeni sovi tämä yhtälö. Sairaita lapsia hoidetaan epähygienisissä, kosteissa ja ahtaissa tiloissa. Vanhaan rakennukseen käytetään järjettömät summat rahaa, joilla yritetään korjata ja nykyaikaistaa tiloja, poistamatta kuitenkaan itse ongelmaa. Käytettävissa olevat varat kulutetaan vauraiden ja hyvinvoivien kansalaisten vapaa-aikaan.

Mitä järkeä on ensin käyttää kauheat summat vanhan korjaamiseen ja todeta vasta sitten, että no joo, eihän se tästä muutu. Uusi pitäisi rakentaa, mutta kun enää ei ole varaa.

Yhteensä noin 7 kuukauden ajan tuo sairaala oli kotimme. Ensimmäinen järkytys tapahtui heti, kun pääsimme sairaalaan sisään. Olin kuvitellut, että äiti sentään saisi olla yötä samassa paikassa kahden kuukauden ikäisen poikansa kanssa. Mutta se oli mahdotonta; sairaalassa ei kerta kaikkiaan ole tilaa majoittaa äitiäkin. Vaihtoehdot olivat seuraavat: yöpaikka McDonald-talosta, jonne saattaa olla monen viikon jonotusaika, yöpaikan kinuaminen jonkun tutun tai tutuntutun luota, kallis yöpaikka hotellista tai sitten vain ajellaan 200 km suuntaansa kotiin ja takaisin. Tähän ongelmaan vanhan korjaaminen ei tuo mitään muutosta, sillä ulkoseinien paikkaa korjaus ei muuta.

Osasto, jolla vietimme ensimmäisen kuukauden, oli vastikään remontoitu ja sitä myöten ihan hieno, nykyaikaisen oloinen. Mutta vanhempien olo sairaalassa oli tehty hyvin epämukavaksi. Tietysti lasten hyvinvointi on etusijalla, mutta siihen kuuluu myös se, että vanhemmat saisivat olla läsnä lastensa luona niin paljon kuin haluavat. Edelleen suurin syypää on tilanpuute. Vanhemmille oli tarjolla lapsen sängyn vieressä korkeintaan yksi epämukava nojatuoli, jolloin toinen joutui istumaan milloin milläkin penkillä, tuntien olevansa aina tiellä. Tällä osastolla vanhemmille ei myöskään ollut omaa oleskelutilaa, se kun on epähygieninen, eikä sille sitä paitsi ole edes tilaa.

Osasto, jolla vietimme suurimman osan ajastamme, puolisen vuotta, oli vielä remontoimatta, mutta siellä sentään oli vanhemmille oma huone, jossa pääsi hetkeksi hakemaan omaa aikaa tai juttelemaan muiden vanhempien kanssa. Siellä pääsi keittämään kahvia ja syömään välipalaa, katsomaan telkkaria ja ottamaan vaikka torkut. Tuo huone oli korvaamaton, mutta niin vain on, että mikäli tuokin osasto vielä remontoidaan, vanhempien huone ilmeisesti häviää - tilanpuutteen vuoksi.


Vanhan teho-osaston aikana hoitajienkin oli vaikea tehdä työtään, kun sängyn ympärillä olevat laitteet veivät suurimman osan työskentelytilasta. Onneksi teho-osasto sentään on jo uusittu, mutta vaikka sillä on nyt suuremmat tilat ja kapasiteettia useammalle potilaalle, ei tavalliset osastot vedä tätä potilasmäärää.

Tuosta lastenklinikan kosteudesta en osaa sanoa, mutta mikäli tällainen ongelma on, on se äärimmäisen vakava ongelma! Miten sellaisessa paikassa voidaan hoitaa erittäin vakavasti sairaita lapsia?

En tietenkään toivo yhdellekään lapselle yhtään sairaalassa vietettyä päivää, mutta niin vain on, että vasta näiden lasten vanhemmat näkevät, mikä tilanne todellisuudessa on. Pitääkö kaikki oppia kantapään kautta? Alkaako vasta sitten tapahtua ja rahoitusta löytyä, kun tärkeiden päättäjien lapset taistelevat hengestään museossa?