Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Rakkauden muistomerkki

Pienenä tyttönä kesälomareissulla kysyin kärsimättömänä äidiltä ja isältä, että koska me oikein niitä muistomerkkejä ostetaan. Ei tainnut kuitenkaan budjetti riittää kokonaiseen muistomerkkiin – oli tyydyttävä matkamuistoihin.

Nyt kuitenkin oma poikamme sai ikioman muistomerkin. Kauniin hautakiven, jossa tähdet vilkuttavat pilven alta.

Olin jo pitkään pelännyt sitä päivää, kun kivi ilmestyisi haudalle ja olisi pakko lukea tuota karua tekstiä uudestaan ja uudestaan. Se olisi jotenkin niin konkreettista. Mutta ei se itse asiassa niin pahalta sitten tuntunutkaan. Ehkä tilannetta helpotti se, että kiven oli jo kertaalleen nähnyt hahmotusvaiheessa: isäni autotallissa katselimme pitkäperjantaina kahta puolivalmista kiveä, poikani ja mummoni. Mutta nyt oli hienoa saada haudalle nätti, lapselle sopiva kivi. Tähän asti haudalla oli vain valkoinen risti ja siinä pelkkä nimi. Nimen perusteella voisi kuvitella, että hauta kuuluu vanhalle miehelle; onhan koko hautausmaa täynnä vanhoja, 1900-luvun alkupuoliskolta ja sitäkin vanhempia kiviä, joissa koreilee tuo sama nimi. Vasta nyt ohikulkijatkin ymmärtävät. Se on rakkautemme muistomerkki.

Yhdessä läpi hangen ja roudan

Yksi virstanpylväs on siis jälleen saavutettu. Tämän ensimmäisen vuoden etapit ovat ne pahimmat. Ensin tuli ensimmäinen joulu ilman lasta, vaikka sen piti olla ensimmäinen joulu lapsen kanssa. Seuraavaksi koitti syntymäpäivä, jonka piti olla lapsen ensimmäinen. Toinen äitienpäivä äitinä, mutta nyt ilman lasta. Nyt hautapaikka on konkreettinen. Seuraavaksi elämme nimipäivän ja isänpäivän. Sen jälkeen saammekin vuoden kiertokulun päätökseen. Ja aina alkaa uusi vuosi. Onneksi seuraava vuosi tuo toivottavasti tullessaan myös näitä menetettyjä päiviä, kuten lapsen ensimmäinen joulu ja ensimmäinen syntymäpäivä, vaikkei ne yhden tietyn lapsen menetettyjä päiviä korvaakaan.

Yllättävän hyvin nämä päivät ovat kuitenkin menneet ja yhtenä tärkeimmistä syistä tähän pidän hyvää parisuhdetta. Tällaiset traagiset kokemukset niin usein erottavat pareja, kun ei ymmärretä, miten toinen suree. Alusta asti olemme pystyneet puhumaan avoimesti ja samalla antaneet toisellemme tilaa surra omalla tavallaan. On ymmärrettävä, että välillä toisella on huono päivä, ja kun tällainen huono päivä tulee, toinen on silloin tukemassa. Vaikka täytyy myöntää, että itselläni on tuon suhteen vielä parannettavaa - yllättävän helposti toisen huono tuuli tarttuu, varsinkin jos liian pitkään jatkuu. Mutta ainakin toisinpäin tämä on toiminut kiitettävästi, kiitos siitä. Vierelläni on vahva tuki silloin, kun itku yllättää.

Uskaltaisin väittää, että meidän suhdettamme vaikeudet ovat vain lujittaneet. Vaikea tästä tällaisten kokemusten jälkeen olisi enää muuallekaan lähteä. Rakkaus kestää.

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy

Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas , onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan
 
Stella - Häävalssi 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti