Serkkuni blogissa lukee seuraavasti: Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Mistä lie hän tuon lainannut vai keksinytkö itse, mutta totta se on. Tämän blogin kautta luen itseäni.
Pyrin aina selittämään muille, miten en halua näiden koettelemusten jälkeen toimia ja missä menee selviytymiskeinojen raja. En halua märehtiä itsesäälissä tai tuottaa tarkoituksella pahaa mieltä ja kyyneliä teille, joille kerron tapahtuneesta. En halua jäädä elämään surussa tai pelossa. Enkä kuitenkaan halua, että kaikki unohtuu.
Haluan avoimesti kertoa mitä tapahtui, jotta ei jäisi tilaa spekulaatioille ja huhuille. Haluan jatkaa elämää ja muistella ilolla. Haluan teidän muidenkin jatkavan elämäänne.
Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Kun luen omaa tekstiäni, tajuan, että mässäilen surulla ja pelolla. Muistelen ja muistutan. Kaipaan ja ikävöin niin, että te muutkin saatte siitä osanne. Mihin katosi se äiti, joka vannoi jättävänsä ystävät ja sukulaiset surussa märehtimisen ulkopuolelle? Mihin katosi se äiti, joka halusi iloita?
Mutta mitä sitten? Blogiini on kaikilla vapaa pääsy, joko lukea tai olla lukematta. Sanoja on vaikeampi olla kuulematta, mutta kirjoitusta voi olla lukematta.
Kun puran tunteet tekstiksi, ne saavat siivet, eivätkä enää kierrä kehää. Kirjoittaessa itken, mutta kun luen valmista tekstiä uudestaan ja uudestaan, itku lakkaa. Kun asiasta puhuu tai kirjoittaa tarpeeksi, se muuttuu arkipäiväiseksi - ikäänkuin kuluu loppuun. Tuntuu hyvältä itkeä silloin kun itkettää ja nauraa ja iloita, kun siltä tuntuu. Parhaimmalta tuntuu tietää, että te muutkin välitätte ja annatte kannustavilla kommenteillanne voimaa.
Sen lisäksi, että nämä tekstit auttavat eteenpäin, ne myös jäävät muistoksi. Aika kultaa muistot ja kohta ei enää muista, miltä milloinkin tuntui. Paras kirjoitukseni syntyi heti pojan kuolemaa seuraavana päivänä. Kirjoitin silloin kaiken alusta loppuun. Se oli raskas, mutta viisas työ, sillä nyt olisi ihan turha muistella, mitä milloinkin tapahtui ja miksi. Yksityiskohdat unohtuvat niin nopeasti. Tosin en tiedä, oliko tarpeellista kirjoittaa vauvakirjaan muisto ensimmäisen syntymäpäivän kohdalle: Äiti ja isä toivat haudallesi kynttilän ja muistelivat sinua. Ei ehkä muiston kannalta, sen varmasti muistaa, mutta toiston kannalta kyllä. Haluan tuon asian tuntuvan arkipäiväiseltä.
Mutta kyllä päässäni pörrää iloisiakin ajatuksia, jotka vielä haluan kanssanne jakaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti