Muistele, iloitse, haaveile

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli keskiviikkona 8.6.2011 erittäin viisaita sanoja:

Elämän tragedia ei ole se, että se päättyy niin pian,
vaan se, että me odotamme niin kauan ennen kuin
aloitamme omamme.

Näinhän se on. Aivan kuten eilisessä kirjoituksessani pohdin, miten koko ajan vain odotamme tulevaa ja samalla haikailemme mennyttä, unohtaen tämän hetken.

Esikoisemme ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen, odotin vain sitä hetkeä, kun hän olisi jo omatoimisempi, osaisi itse juoda tuttipullosta ja istua lattialla ilman tukea. En uskonut kaipaavani vauva-aikaa. Minulla ei ollut vauva-ajan suhteen juurikaan ennakko-odotuksia tai kuvitelmia siitä, miten äitiyslomani vauvan kanssa käyttäisin. Toisaalta hyvä niin, sillä ne suunnitelmat olisivatkin romuttuneet totaalisesti. Moni varoitteli, että kannattaa nyt nauttia vauva-ajasta, koska se kestää niin lyhyen hetken. Ei sitä siinä vaiheessa halunnut uskoa. Kunhan vain yösyötöt olisivat pian ohi ja vauvan kommunikointi kehittyisi nopeasti. Ja niin ne muutamat hassut kuukaudet lipuivat ohi, tulevaa odottaen. Tietysti sairaan lapsen kanssa vauva-arki ei ollut ihan normaalia. Lääkkeitä kellontarkasti ympäri vuorokauden, ravinnonsaannin tiukkaa valvontaa ja jatkuvaa maidon syöttämistä nenämahaletkun kautta, oksennuksen siivoamista ja jatkuvaa pelkoa. Se aika meni sumussa.

Suunnitelmasta toiseen

Hassua sinänsä, ettei minulla ollut haaveita ja kuvitelmia äitiysloman ajalle. Ehkä sitä ei silloin tiennyt, mitä voisi odottaa. Normaalisti olen kyllä kova tyttö haaveilemaan ja suunnittelemaan. Aina pitää olla jotain suunnittelemista. Nytkin on monta rautaa tulessa vauvan, rakennusprojektin, yms. suhteen. Ja taas päästään tähän ikuisuuskysymykseen, miten koko ajan vain odotan tulevaa... Kovasti tällä kirjoituksella yritän todistaa itselleni, että pitää nauttia siitä, mitä on, tästä hetkestä, mutta näköjään aina päädyn pohtimaan tulevaa.

Innostun asioista kovin helposti. Idean jälkeen en pysty hetkeen miettimään mitään muuta, kuin vain suunnittelemaan idean toteutusta niin kauan ja täysillä, kunnes suunnitelmat on tehty. Sen jälkeen innostus laantuu ja jää muhimaan. Ja eikun seuraavaa ideaa suunnittelemaan! Nyt rakennusprojektimme on tässä muhintavaiheessa. Tämänkin asian suhteen olemme nyt ODOTUSkannalla ja odotamme sopivaa ostajaa talollemme. Suunnitelmat on pääpiirteissään tehty, joten eiköhän nyt voisi keskittyä nauttimaan tästä kesästä ja kiireettömyydestä, vielä kun se on mahdollista.

Sateenvarjo mukana

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa samaisena päivä oli myös seuraava teksti:

Kyllä me pärjäämme

Minä en määrää tätä päivää. Tänään voi tapahtua mitä tahansa. 
Tänään voi olla hellettä tai viileää, pilvistä tai aurinkoista ... voi jopa sataa.

Elämään mahtuu kaikkea... tuulta ja myrskyjä, syntymää ja kuolemaa, 
samoin aurinkoa ja sateenkaaria.

Ei ole olemassa hyvää ja tai pahaa. On elämä. 
Opetellessamme hyväksymään jokaisen tilanteen, 
oli se sitten miellyttävä tai epämiellyttävä, 
tunnemme yhä enemmän elävämme tätä hetkeä. 
Epämiellyttävät tilanteet eivät enää saa oloamme kurjaksi.

Me todella pärjäämme vaikka mitä tapahtuisi.

-Ruth Fishel

"Me todella pärjäämme vaikka mitä taphtuisi." Sen viime vuosi kyllä opetti. Mennyttä pitää muistella iloiten tästä hetkestä ja pelkäämättä tulevaa. Menneestä pitää myös ottaa opikseen, mutta tässä tapauksessa en halua tehdä sitä. Jos näin olisi, en tekisi mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. En uskaltaisi suunnitella näin isoja muutoksia vauvan syntymän tienoille. Mitä vaan voi tapahtua, voi vaikka sataa, mutta juostaan sitten puun alle suojaan odottamaan aurinkoa. Vai pidetäänkö sateenvarjo aina mukana, just-in-case?