Keskikesän juhla

Niin se taas sujahti ohi miltei huomaamatta. Keskikesä. Kohta voikin taas joululaulut ja joulun esillepanot vallata tilaa ostoskeskuksista. Kulkuset, kulkuset... Tip, tap... Kuka vielä väittää, että joulu ja juhannus kilpailevat vuoden suosituimman juhlan tittelistä? Joulua vietetään ainakin puolet vuodesta. Töissä piti päättää joulun glögitilaukset jo kuukausi sitten! Ällöttävää, miten aikaisin joulun markkinointikoneisto surahtaa käyntiin.

Vaikka eipä sinänsä, olen minäkin (markkinoinnin koulutuksen omaava) jouluihminen. Lämpöistä tunnelmaa maalaavat jouluvalot ja kynttilät, illan sininen hetki, valkoisena kimaltevela hanki ja täysikuu, joulukuusen välkehtivät pallot ja lameet, piparin tuoksu, joulusiivous joululaulujen soidessa, lahjojen paketointia salaa ja hyvän piilopaikan keksimistä, ilmeet lahjansaajan kasvoilla. Tämä kaikki enää vajaan kuuden kuukauden päässä!

Mutta mitä tarjoaa juhannus, tuo keskikesän juhla? Yötön yö, juhannuskoivut, tuore vihta saunassa, pulahdus järveen, kokkotuli tyynen järven rannalla, kuikan haikeaa ääntelyä vastarannalta, kitaramusiikkia nuotiolla makkaroiden paistuessa.

Tuo taitaa olla monen haavekuva juhannuksesta, mutta joka todellisuudessa taitaa kuitenkin olla nykyään enemmän tätä: "Hyvästi selvä päivä, selvästi hyvä päivä, antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä".

Silloin, kun juhannus vielä muutti paikkaansa kalenterissa, siinä oli jotain mieltä. Nyt se on vain normi viikonloppu muiden joukossa, sillä erolla, että se näkyy melkoisena tilastopiikkinä kauppojen myynnissä.

Hetken taikaa

Lapsena juhannuksessa oli oikeasti taian tuntua. Oli juhannussiivo ja koivut ulko-oven vierellä. Lapsuudenkodissani ei ole vettä lähettyvillä, mutta tiesimme, että vesi kuuluu juhannukseen. Niinpä naapurin pojan kanssa täytimme kanisterit vedellä ja riemuissamme pärskimme niiden avulla vettä ympäriinsä ja kiljuimme. Se oli hauskaa. Oikeasti. Muistan myös kotikyläni juhannusjuhlat. Tanssimusiikki soi työväentalolla, jonka ulko-ovelle tuodut koivut havisivat hennossa kesätuulessa. Miehet, ja naisetkin hävisivät vuorotellen talon taakse tai autojen takaluukuille ja tulivat takaisin taas pikkuisen enemmän juhlatuulella. Kylän lapset pyörivät ympyrää ja nauroivat kaatuessaan. Juhannuksena myös uskoimme taikoihin ja keräsimme kukkia tyynyn alle.

Vähän myöhemmin teini-iässä juhannuksena sai vetää ekat kännit, vanhempien valvonnassa. Pikkuserkkuni kanssa joimme pullon Ofeliaa ja lauloimme Anssi Kelaa kotini tien päässä keskellä peltoja auringon laskiessa metsän taa, istuen ojan yli kulkevan moposillan päällä ja heilutellen ohi ajaville autoille. Olimme kännissä, niin kuin teini-ikäinen voi ensimmäistä kertaa olla. Äiti, kyllä ne ekat kunnon kännit tuli vedettyä vasta myöhemmin, ja ihan kunnolla. Se kerta on tainnut jäädä sinulle mainitsematta..

Haluan lapsuuden juhannukset takaisin. Haluan koivut ovenpieliin. Vieläkö joku tekee niin? Onko vielä kyläjuhlia?

Aikuisena taikuus häviää. Vai onko kyse sittenkin vain muistoista? Oliko se hetki sittenkään sillä hetkellä niin taianomaista, vai ilmestyikö taikuus vasta muistoihin - noihin kadotettuihin ja kaivattuihin muistoihin? Samaa taikaahan meillä on myös haaveissa. Haaveet joulun loistosta ja lämmöstä, tuoksuista ja tunteista. Haaveet juhannuksen auringonlaskuista ja ulkosaunan tervan tuoksusta, tyynestä järvestä ja kuikan kutsusta. Kuinka moni loppupeleissä on päässyt kokemaan haavekuvansa, tai ymmärtänyt sillä hetkellä nauttia siitä? Hetken taikuus on sen muistoissa tai haaveissa.

Viime vuoden juhannuksen vietimme sairaalassa ja katselimme ikkunasta sadetta. Illaksi menimme kahdestaan miehen silloisen työpaikan kimppakämpälle, jossa miehet nukkuivat viikot, valmistimme tortilloja, katsoimme vuokra-dvd:n soittimesta, joka värjäsi kuvan keltaiseksi ja joimme punaviiniä. Siinä ei varmasti sillä hetkellä ollut taian taikaa, mutta kyllä siitäkin jäi muisto, joka ehkä vuosien saatossa saa omat taianomaiset piirteensä.