Epilogi

Taitaa olla tämä blogi tiensä päässä. Se kesti aikansa, täytti tehtävänsä. Oli tuki ja lohdutus, ilon ja onnen jakaja.

Elän nyt uutta aikaa, eikä kirjoittaminen ole enää niin merkityksellistä. Olen vihdoin saanut haasteellisen työn, jota olen tavoitellut, ja jonka ohella voin opetella uutta harrastustani, käsitöitä. Olen vihdoin se tavallinen äiti, joka käy töissä, harrastaa - ja nauttii perheestään. Epätavallisella menneisyydellä höystettynä.

Ihana tyttäreni on vuoden ja melkein kaksi kuukautta päälle. Nyt jo melkein juoksuksi yltyneet askeleet hän oppi heti yksivuotispäivänsä jälkeen. Sanojenkin tapailua opetellaan, mutta toistaiseksi kaikki esineet ovat tiikereitä, "tikr". Sisustusta muutellaan monta kertaa päivässä, ja toisinaan äidille tehdään jäyniä piilottamalla talvikenkä kauhalaatikkoon ja vispilä vaatelaatikkoon. Nyt on hukassa kännykkäpussi ja kahdesta hansikasparista toiset kappaleet. Toivottavasti tyttö oppii pian edes sanat "kuumenee" ja "kylmenee", jotta olisi edes toivoa löytää kadonneet tavarat.

Fransin kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Kaipaan, ikävöin ja muistelen, itkenkin joskus, mutta nykyään harvemmin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin niin onnellinen, että minulla oli tuo poika - esikoispoika. Tuo poika kasvatti minusta äidin. Teki minusta sen ihmisen, joka olen nyt.

Tämä blogi jää elämään, vaikka kirjoituksia tuskin enää tuleekaan. Mutta toivottavasti tarinoistani voi joskus olla apua jollekin, joka joutuu kohtaamaan sen peloista pahimman. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän koettelemuksista. Minulle se oli tämä.

Taapero

Vaikka edellinen kirjoitukseni toikin taas haikean mielen, olen silti oikeasti niin onnellinen. Tai ehkä nuo välähdykset ovatkin seurausta tästä onnellisuudesta. Ne pitävät jalat maassa ja muistuttavat elämän realiteeteista.

Vuoden ikäinen, jatkuvassa halipusupulassa kiehnäävä tyttäreni on saavuttanut taaperoiän oppimalla kävelemään. Maailma on nyt avartunut hänelle aivan uudella tavalla, ja voi sitä ihmetyksen määrää. Koti on sekaisin kauha- ja vaatelaatikoiden inventoinnin sekä omatoimisen syömisen tuloksesta, mutta niinhän sen kai kuuluu nyt ollakin!?

Parin viikon kuluttua saan myös viettää ensimmäistä hääpäivääni rakastamani miehen kanssa. Ja työrintamallakin puhaltavat taas uudet tuulet ja saan sanoa hyvästit ilta- ja viikonlopputöille.

Voisin sanoa, että mikäs tässä ollessa.

Vaikka samalla näenkin välähdyksen tämänpäiväisestä visiitistä poikani haudalla. Pakko vain uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.

Välähdys

On kulunut melkein kaksi vuotta, ja edelleen se iskee välähdyksinä verkkokalvolle, kouristuksena mahanpohjalla. Muistan valaistuksen sävyn, joka oli lempeän hämärä, vaikka kaikista kirkkaimmat lamput olivat päällä. Lamput, joita käytettiin vain, kun piti oikeasti nähdä jotain - siivousvalo, olen sanonut.

Muistan, missä seisoin. Askeleet, jotka otin siirtyäkseni pois tieltä. Muistan, missä mieheni seisoi, enkä päässyt hänen luokseen. Välissämme oli ahdasta, vaikka hienoa kodissamme olikin iso ja avara eteisaula. Muistan nyrkin iskun seinään. Muistan hiljaisuuden keskeltä särisevän radiopuhelimen.

Muistan ensimmäisen puhelun hiljaisuuden jälkeen. Kuinka kerroin puhelimeen nuo lopulliset sanat. Kuinka mieheni ne kertoi.

Ja muistan, kuinka kannoimme pinnasängyn pois ja laitoimme oven kiinni.

Se välähtää ja kouraisee - ja menee pois. Kuin muistuttaen.

Yksivuotias

Tyttäreni vietti tänään ensimmäisen syntymäpäivänsä. Yksivuotias. Ihana yksivuotias!

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään sytytän kynttilän pojalleni.

Vitriinin päälle, kastelahjaksi saatuun kynttilänjalkaan. Kuvien viereen.

Mutta hautakumpu on pimeä ja hiljainen. Liian kaukana. Liian kaukana? 80 kilometriä. En lähde ajamaan 80 kilometriä ainoana vapaapäivänäni, kesken siivousinnon. En lähde edes muutaman kilometrin päähän läheiselle hautausmaalle. Sataa vettä. Tekosyitä vai järjenkäyttöä? Entä aikoisinko ylipäätään sytyttää kynttilän juuri tänään juuri poikani vuoksi, vai ehkä sittenkin niiden muiden, jotka tänään hautausmaalla kulkiessaan ihmettelevät, miksei äiti ole käynyt sytyttämässä kynttilää poikansa haudalle juuri tänään?

Ja juuri nyt en kestä ajatusta tuosta pimeästä ja hiljaisesta hautakummusta. Mutta on jo liian myöhäistä, nukkumaanmenoaika.

Äiti tulee kyllä, toisena päivänä. Kynttilän loiston näet tulevan täältäkin. Tänäänkin. Tiedän sen.

Liian pitkä hiljaisuus

Olen pohtinut tätä useasti, täälläkin. Ei ole olemassa oikeaa vastausta. On vain pohdintoja. Jossittelua, arvailuja. Vääriä sanoja - kuitenkin.

Kohtele toisia niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan. Eli sano niitä sanoja, joita tahtoisit itsekin kuulla. Mutta jos en tiedä itsekään, mitä haluan kuulla? Ehkä toinen ei haluakaan kuulla samoja sanoja, kuin minä. Osaanko päästää sanat ilmoille samassa järjestyksessä, kuin ne järkevästi ajatuksissani asettelin?

Vihjailin, halusin kuulla kysymyksiä. Kysyinkin itse - suoraan. Halusiko hän vastata? En antanut vaihtoehtoja. Tai halusinko sittenkään kuulla vastausta? Halusin erilaisen vastauksen. Halusin samanlaisen vastauksen, kuin itsekin olisin antanut. Vaikka eihän vastauksessa mitään vikaa ollut - sain vastauksen kysymykseeni. Vääränlainen vastaus syntyi jo tarinan alkulähteillä. En voinut tietää.

Jäädyin.

Kelasin päässäni oikeanlaista vastavastausta. Ohi - ohi - ohi. Hep, aika meni jo. Kiusallinen hiljaisuus.

Olisin halunnut sanoa, että tiedän mistä puhut. Tiedän tunteen. Mutta en tiennytkään. Sanomalla tietäväni, olisin teeskennellyt.

Voiko kuolemaa verrata? Voiko pelkkä kuolema olla yhdistävä tekijä?

Revinkö kysymykselläni rikki vielä punoittavat haavat? Vai olisiko hän odottanutkin jatkokysymystä? Olisiko hän halunnut kertoa. Minä olisin.

Verhomekko

Verhon uusi tehtävä.

Niiskuneidit

Tämä viikko meillä on mennyt sairastellessa. Ensin makasi mies kotona huonon olon kourissa ja seuraavana päivänä minut käskettiin kesken työpäivän hakemaan kipeä tyttö pois hoidosta. Nyt sitten niiskutamme kotona tytön kanssa kilpaa.

Olihan tämä odotettavissa. Tietysti hoidon aloitus laittaa myös pöpöt liikkeelle.

Tiedän, etten ole työpaikallani korvaamaton, mutta tottakai urakeskeinen äiti pohtii päivät pitkät, miten töissä pärjätään ja mistä itse jää paitsi. Mitä työnantajakin ajattelee, kun työntekijä jää jo heti ensimmäisen kuukauden aikana sairaslomalle? Tai entä jos vain laitan tytön buranan avulla hoitoon ja pakkaan itselleni taskut täyteen nenäliinoja ja menen töihin vaikka väkisin. Huono äiti, joka tulee töihin tartuttamaan loputkin työntekijät. Ja ahnekin vielä, kun rahankiilto silmissä riskeeraa sekä tyttärensä että työkavereiden terveyden.

Onko tässä taaskaan hyviä vaihtoehtoja?

Olen koko ajan toitottanut, kuinka kiitollinen olen siitä, että minulla on nyt terve tyttö ja kuinka ihanaa on viettää normaalia vauva-arkea. Nyt olen kuitenkin huomannut, kuinka ristiriidassa nämä asiat ovat keskenään. Olen siis kiitollinen siitä, että saan viettää sairaslomapäivää vain tytön nuhakuumeen takia, mutta samaan aikaan elän sitä normaalia arkea, jossa valitan siitä, kuinka meillä nyt sairastetaan ja joudun olemaan pois töistä. Kokemusteni jälkeen minun pitäisi vain olla kiitollinen pienistä asioista, mutta kyllä se vain niin on, että arki on tässä ja nyt.

***

Tyttö on kyllä ollut kiitettävän omatoiminen flunssan parantamisen kanssa. Eilisen liian pitkä hiljainen hetki paljasti nenänniistoyrityksen. Tosin sentin kokoisiin nenäliinanpalasiin niistäminen osoittautui ehkä liian haastavaksi. Tänään taas hiljaisen hetken aikana neiti yritti testata tuhkan parantavia vaikutuksia.

Paranemista odotellen.

No onhan se

Kiipeää, kapuaa, hyppii ja heiluu. Muksahtaa, tömähtää, itkee ja kiljuu. Uudestaan ylös ja mennään taas. Nauretaan välillä ja riemuitaan.

Oikeastaan ei edes harmita illan pinnasängyssä suoritettavat temppuharjoitukset. Tai jatkuva perässä juokseminen. Eikä edes ruualla leikkiminen.

Kotikin on yksi iso kaaos. Niin pieni ihminen, mutta niin suuri sekasorto jäljessään. Mutta onhan se nyt suloista, kun pieni höpöttäjä istuu dvd-korin vieressä ja lajittelee koteloita oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse.

Kaikista vähiten harmittaa se, että toisinaan vain äidin syli kelpaa. Oikeasti myhäilen salaa tyytyväisyyttäni - olen tärkeä. Tyttö muistaa äitinsä vielä hoitopäivän jälkeenkin ja kaipaa äidin syliin. Vain äiti voi poistaa maailman murheet.

Joskus on vain nähtävä asiat vähän kauempaa. Työ- ja hoitopäivät tekevät hyvää.

Haaveet kuin Riki Sorsalla

Mistä sen tietää, onko haave tavoittelemisen arvoinen? Jospa tähtään tavoitteeseen, joka osoittautuukin virhearvioksi. Jospa ei olekaan enää mahdollisuutta peruuttaa. Mistä sen tietää?

Onko tavoitteeni realistinen? Vai olenko sittenkin laskenut tavoitteen jo liian alas? Tyytynyt vähempään. Tavoittelen tyydyttävää.

Tai entä jos haave jääkin toteutumatta? En saakaan tietää, olisiko haave ollut sen arvoinen; joudun vain arvailemaan ja harmittelemaan tavoittamatonta. Ja tyytymään olemassaolevaan.

Vai olisinko onnellinen nyt ja tässä? No, onnellinen kyllä; tyytyväinen, en tiedä. Vielä. Ehkä aika näyttää.

Uutta ja tavallista

Kaksi päivää uutta elämää takana. Ja kaikki hyvin.

Tämä on nyt sitä, mistä haaveilin - ainakin osittain. Koti, työ, hoitopaikka. Normaalia elämää, arkea.

Mutta jos tämä nyt on sitä, onko minulla oikeutta pelätä tätä? Niin monta muutosta lyhyessä ajassa. Ne nimenomaiset uudet tavat ja aikataulut. Kyllä se ottaa aikansa.

Mitä jos nukun aamulla pommiin? Myöhästyn töistä, kun lapsi ei suostu aamulla yhteistyöhön. Entä jos joudun jäämään ylitöihin? Työpaikka vaatii, hoitopaikka vastustaa. Pystynkö olemaan työpaikalla se joustava työntekijä, joka olin ennen ja joka lupauduin olemaan? Olenko enää työntekijä, vai onko minusta vain tullut työtä tekevä äiti? Ja entä jos joku ilta istummekin mieheni kanssa kaksin kotona ihmetellen mihinköhän se tyttö on jäänyt... "Eikös sinun.. vai minunko... eikun..."

Olen menettänyt kontrollin. En enää tiedä tarkasti, paljonko tyttö on päivän aikana syönyt ja juonut, nukkunut ja pissannut. On vain luotettava sanoihin ja tehtävä omat johtopäätökset. Mitä jos päivän aikana sattuu jotain? Äiti ei olekaan lohduttamassa. Tai jos päädytään ensiapuun asti, eikä äiti ole sielläkään. Tai entä jos... tai entä jos en edes miettisi pidemmälle.

Tuo viimeinen ajatus tuli mieleeni taas kovin helposti parin päivän takaisen tapahtuman vuoksi. Saunareissu keskeytyi sängystä kantautuvaan itkuun, mikä sängyn luokse päästyäni palauttikin mieleeni järkyttävän näyn: aivan kuin esikoisen viimeiset hetket. Tyttö oli oksentanut niin, että oksennusta oli kasvot täynnä silmiä myöten. Sydämeni takoi miljoonaa, kun kelasin muistikuvia mielessäni. Tyttöressu itki hätääntynyttä itkua, kun äiti ei heti ollut paikalla. Onneksi tästä tapauksesta selvittiin kuitenkin normaalin terveen lapsen tapaan.

Parin viikon päästä tyttö täyttää kymmenen kuukautta. Se on se hetki, jolloin hän ohittaa isoveljensä. Se on se hetki, jolloin viimeistään alkaa minulle tuntematon alue. Uusi ikä.

Ompeluhuone

Voi jehna, nyt se sitten tapahtui! Minulla on ompeluhuone! Ompelupöytä, ompelukone, saumuri, kangaskaappi.

Enää ei tarvitse kuluttaa puolia inspiraatiosta pelkkiin valmisteluihin, ja keittiön pöydän ääressä mahtuu taas kahvittelemaan kuusi henkeä kerrallaan. Sain myös käyttööni äitini ikivanhan (no vähintäänkin 10 vuotta sitten hylkäämän, mutta edelleen hyvin palvelevan) saumurin, joten nyt se ura urkenee.

Saumurikokeilunani sitten surrauttelinkin itselleni lepakkohihaisen paidan yön pimeinä tunteina. Ja mikä parasta, kertaakaan en purkanut! Tosin mitkään joustotikkaukset eivät tulleet mieleenikään siinä inspiraatiopuuskassa, joten kestää minkä kestää.

Olen niin innoissani, että minulla vihdoin on oikea harrastus, joka myös näkyy ja tuntuu! Eikä kyllästymisen merkkejä havaittavissa. Mutta olisi tämänkin voinut keksiä (tai uskoa muiden kehoituksia) jo raskausaikana, kun olin kuolla tylsyyteen.

Nyt sitten yritän paniikissa toteuttaa kaikki ajatukseni muutamassa päivässä (ENÄÄ KAKSI) ennen töiden alkamista. Sillä vapaa-aikahan loppuu siihen. Tömps.

Ja voi vietävä, kun tuo parin päivän päästä alkava uusi elämäkin jännittää. Uusi työpaikka uusine tapoineen ja käytäntöineen, enkä tiedä niistä vielä mitään. Uusi rytmi, uudet aikataulut. Uusi yhteistyöverkosto - hoitotädit.

No, minä tyttö se sitten vaan ompelen iltaisin ja turvaudun siihen, että minulla vihdoin on paikka, jossa voin unohtaa maalliset murheet ja muutokset. Ompeluhuone.

Aika kuluu

Niin, mitenhän sitä tosiaan käyttäsi nämä viimeiset lomapäivät ennen töiden ja hoidon alkamista? Tuskin järkevin tapa ainakaan on tämä käyttämäni versio... Nimittäin tämä:

Inspiraatio iski.

Hoitokassi muovipussin kaavalla sekä lisäosana pikkutavaroille pussukka.

Kauppakassi muovikassin kaavalla.

Tyynyn oikea puoli.

Tyynyn nurja puoli ihanaa Ikean kangasta.

Kyllä kai näitä ompeluksia ehtii tehdä vielä myöhemminkin. Vaan kun inspiraatio sattui iskemään. Minkäs sille voi.

Ja sitäpaitsi, ehkä eroahdistus on siedettävämpi, kun ei viimeisinä päivinä vallan takerru toiseen kiinni. Seliseli.

Niin ja todettakoon vielä, ettei näihin ompeluksiin nyt ihan koko päivää sentään kulu. Kyllä päivän aikana on tilaa myös laululle ja leikille, läheisyydelle. Äidin sylille.

Jälki ihossa

Jäljellä vain muistot, jotka kulkevat matkassani läpi elämän kohti uusia haaveita - 

luoden niihin myös oman jälkensä.

Pieni pääskyseni on jo päässyt kotiin.

Paniikkinappula

Niin se vain tämäkin äitiysloma päättyi arjen vastaiskuun. Aika on armoton - se ei himmaile. Kuukausien lorvailu (vai mitä sanaa eräs kansanedustaja käyttikään) päättyi ja nyt on aika aloittaa työt.

Käytinkö tuon ajan oikein? Teinkö kaiken, mitä piti - vai pitikö olla tekemättä mitään?

Äitiyslomani aikana menin naimisiin ja muutin unelmieni kotiin. Sain työpaikan ja tein töitä. Etsin lisää töitä ja sain uuden paikan. Stressasin ja hermoilin muuton ja työkuvioiden kanssa. Löysin uuden harrastuksen: ompelun.

Niin ja kai minä hoidin vauvaakin. Hyvinkö? En tiedä. Olisi sen kai voinut paremminkin tehdä. Käydä vauvauinnissa, vauvajumpassa ja muskarissa. Laulaa ja leikkiä päivät pitkät.

Mutta minä pakkasin, järjestelin, siivosin, kirjoitin hakemuksia, puhuin puhelimessa, kävin töissä. Ainakin leivoin tai ompelin. Eihän paikkakunnallamme ollut vauvajumppaa tai ilmaista muskaria. Vauvauintiinkin ilmoittautuminen meni jo. Kotonakin toki olisi voinut leikkiä laululeikkejä. Mutta vauva oli vielä niin pieni, ettei jaksanut keskittyä moiseen; kokeillaan taas vaikka ensi viikolla, tai ensi kuussa.

Näinkö se siis meni? Tuo vauva-aika, joka kesti vain sen hetken.

Ensi viikolla jätän lapseni vieraiden ihmisten hoiviin. He laulavat ja leikkivät, näkevät kehityksen ensi askeleet. Vaikka toisaalta, onko todellakin niin, että ensi viikosta alkaen joku muu tappelee ruokailut puolestani? Joku muu opettaa tyttäreni syömään kiukuttelematta? Vai entäpä jos lapseni joutuukin näkemään nälkää? Entä jos se joku muu ei olekaan yhtä pitkäpinnainen, vaan tarjoaa kerran ja lopettaa siihen? Näkeekö lapseni sitten nälkää ja laihtuu entisestään?

Ja kun minullakin on se uusi työ. Uudet pomot, uudet työkaverit. Onko siellä yhtä kivaa, kuin edellisessä työpaikassani? Entä jos joudun lähtemään kesken työpäivän hakemaan kipeää lasta pois hoidosta, miten se järjestyy? Tai miten ylipäätään hoidamme järjestelyt, kun itselläni on vuorotyö ja isällä epäsäännöllinen ja hektinenkin työaika? Kuka vie ja hakee milloinkin ja mihin aikaan ja kenen autossa turvaistuinkin taas on?

Voinko vielä perua kaiken, palata äitiyslomalle, laulaa ja leikkiä ja tulla toimeen pienellä kotihoidontuella!?

Voi niitä aikoja...

... kun viikon kohokohta oli viikonlopun juhlinta. Koko viikonlopun juhlinta. Kavereita, naurua, siideriä, hölmöjä valokuvia. Tai kun vain ajeltiin autolla. Morjesteltiin vastaantulijoille, pysähdyttiin parkkiin vaihtamaan kuulumisia, laulettiin täysillä. Joskus vain yhdestä päähänpistosta lähdettiin keskellä yötä ajamaan yli tunnin ajomatka kohti merenrantaa katsomaan tuulimyllyjä ja auringonnousua. Ja tultiin takaisin.

Valvottiin aamukuuteen ja nukuttiin pitkälle päivään. Päätä jyskytti, takaisin nukkumaan. Toisinaan unentarve taas oli yliarvostettua - lyhyet unet, pitkä ilo.

Vaan niin se on aika tehnyt minusta äidin.

Enää ei ole koko viikonlopun kestävää juhlintaa, ei hetken mielijohteesta tapahtuvia tempauksia. Valokuviin tallentuu vain hampaattomia hymyjä ja auton takapenkin vakiomatkustajana kulkee turvaistuin. Kuulumiset vaihdetaan vaipanvaihtojen välillä - kakkavaipoista tietenkin. Unentarvekin on saanut pääroolin - lyhyet unet, kiukkuinen äiti ja vaimo.

Voi niitä aikoja, kun pystyi vaihtamaan vapaalle ja olemaan ei-niin-järkevä. Enää en pysty. Vapaa ilta ei vain jätä rauhaan aivojen kotiasiat-lohkoa, vaan takoo taukoamatta hokemaa "huominen päivä, huominen päivä". Huominen päivä arjen rutiineineen tulee aina, eikä tytär tai tiskikone ymmärrä, miksi äiti on vähän väsynyt.

Mutta voi tätä aikaa, kun sen yhden ainoan vapaaillan aikana on niin vietävän kova ikävä sitä pientä tyttöä, joka kotona odottaa äitiään.

***

Joo, kaunis loppu tarinalle, mutta ihan oikeasti olisi kovin mukavaa, jos tuo huomisen päivän hokema voisi joskus tauota. Jos yhden illan ajan voisi olla vähän vähemmän järkevä, aikataulutettu kotiäiti.

Juhannusyö

Juhannusillan viimeinen saunavuoro.
Saunan pesän rätisevät puut.
Tulen loimu pesässä, kynttilöissä ja myrskylyhdyssä.
Koivunlehdet löylykiulussa.
Hunajaa iholla.
Ryyppy tervasnapsista.
Koivushampoo hiuksissa.

Parhautta.

Olen täysin vakuuttunut, sauna oli paljon parempi hankinta kuin uusi sänky.

Sielun lepoa

Heti alkuun pahoittelut kaikille teille, jotka häälahjananne uskoitte avustavanne meitä uuden aviovuoteen hankinnassa. Olemme pettäneet teidät. Uusi natisematon ja selkäkipuja aiheuttamaton sänky jäi vielä haaveeksi, kun nuo rahat päätyivätkin toisenlaiseen rentoutusta ja nautintoa tuovaan ratkaisuun. Sänky kestää vielä, eikä selkäkään sentään ihan joka aamu niin kipeä ole.

Mutta kohta meillä mieli lepää ja lihakset rentoutuvat kotasaunan hämyisissä löylyissä... Eikä se niin sanottua ole, vaikka siellä joskus joku yönsä nukkuisikin. Syystä tai toisesta.

Tästä se lähtee kohoamaan. Perustukset on jo valettu ja muisto hää/ristiäislahjasta ikuistettu.

Kiitokset asianosaisille!

Ilta-auringon valaisemat vastarannan puut entisen kotimme maisemassa olivat kovin kauniita, mutta ei tässäkään maisemassa valittamista ole.

Lisää pitsiä

Tänä kesänä pukeudutaan pitsiin...

Juhlamekon alaosa verhoutuu mustaan pitsiin, marketin rintakoru sai alleen pitsiliinan ja kiiltävä rannekoru peittyi pitsinauhaan ja nappeihin.

Lähikuva rannekorusta.

Äitini teki laukun, jonka koristeeksi löytyi yllätys, yllätys mummon pitsiliina.

Neuvolakortin kansiakin on tullut väkerrettyä. Omalle tytölle pöllökuosinen, suvun uudelle tulokkaalle kirahvi mummon pitsiliinan äärellä.

Helppo lapsi, kuitenkin ja tällä hetkellä

No onhan se nyt ihan hölmöä. Ajattelematonta ja itsekeskeistä. Antaa nyt yhden epäkohdan nousta ylitse kaikkien täysosumien. Olen antanut sen ainoan epätäydellisyyden sokaista minut. Nyt on herätyksen paikka.

Tosiaan, tyttärestäni tuli yks kaks yllättäen huono syömään. Hätäännyin. Mikä tyttöä vaivaa, miksei hän ole normaali?! Kolmen viikon ajan olen murehtinut, turhaantunut, ärsyyntynyt. Kaikkea näitä ennenkaikkea siksi, että olen itse viimeinen ihminen, jolla on pokkaa käskyttää toista syömään. "Nytpähän tiedät." Niin tiedänkin ja tiedän myös, että huonollakin ruokavaliolla ihminen pärjää vallan mainiosti ja elää jopa hyvin terveenä. Mutta siitäkään huolimatta en halua, että tyttärestäni tulee äitinsä kaltainen.

No, tyttö ei siis edelleenkään syö kovin hyvin. Vähän paremmin taas, mutta ei hyvin. Mutta kyllähän minunkin pitää yksi epäkohta kestää. On tässä kestetty pahempiakin juttuja. Muissa lajeissa tyttäreni kuitenkin voittaa helpon lapsen tittelin.

Tytön kanssa en ole valvonut vielä tähän mennessä yhtäkään yötä. Muistan ehkä yksi tai kaksi yötä, jolloin olen ollut hänen kanssaan hereillä tunnin. Yösyötöillä otin tytön rinnalle, nukuin itsekin syötön ajan, ja lopulta sain nostaa kylläisen tytön takaisin omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan. Kolmen kuukauden iästä lähtien tyttö on nukkunut yönsä tyytyväisesti illasta aamuun. Ja omaan huoneeseenkin hän jäi nukkumaan jo seitsemän kuukauden ikäisenä.

Tyttö ei ole ollut kertaakaan sen enempää kipeänä, mitä nyt joskus on ollut vähän yskää ja nenä vuotanut, muttei häiritsevästi.

Imetyksestä vieroittaminen sujui hienosti - oikeastaan mitään vieroitusta ei edes ollut, tyttö vain itse vähensi ja lopetti. Tutti ei ole koskaan kelvannut sen paremmin, joten siitäkään ei tarvitse vieroittaa.

Päivärytmi on melko täsmällinen ja leikit sujuu tytöltä toisinaan itsekseenkin, jotta äitikin saa touhuta omia juttujaan.

Ja onhan tuo tyttölapsi niin vietävän suloinen ja ihana - täydellinen! Vielä kun sen muistaisi silläkin hetkellä, kun hermot taas menee...