Tältä minun jouluni näyttää.
maanantai 12. joulukuuta 2011
perjantai 9. joulukuuta 2011
Yökylään
Nyt se on sitten edessä, joka äidin ensimmäinen askel kohti lapsen itsenäistymistä - pieni murmelini menee ensimmäistä kertaa yökylään. Ja samalla tämä äiti pääsee ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan näiden seinien sisältä ulos ihmisten ilmoille.
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Aikansa kutakin
Muistan, kuinka lapsena oli ihanaa nukahtaa ympärillä oleviin ääniin. Kuinka tasainen puheensorina alkoi ramaista ja sai vain laittaa silmät kiinni ja nukahtaa niille sijoilleen. Oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, kun mummolassa kyläillessämme nukahdin aina sohvalle, aikuisten tyhjänpäiväisen jutustelun muuttuessa hiljalleen selvistä sanoista tasaiseksi muminaksi kaikoten lopulta kuulumattomiin.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Itsenäisyyspäivänä meillä syötiin näin:
 |
| Peuran ulkofilettä punaviinikastikkeella, tomaatti-yrittimaustetut lohkoperunat sekä pekoni-sipulipaistosta. |
 |
| Pähkinäsuklaa-vaniljarahkatäytteiset suklaapikkuleivät. |
Kuinkas teillä? :)
Kyllähän sitä osaa itsekin tehdä hyvää, miltei ravintolatason ruokaa, kun sille päälle sattuu, mutta ei se silti tunnu samalta, kuin ravintolassa syöminen, vaikka periaatteessa ruuan pitäisi maistua vielä paremmalta, kun sen on itse valmistanut. Mutta kun ruokaa koittaa valmistaa siinä imetyksen ja viihdyttämisen lomassa, ja syöminen tapahtuu hotkimalla kuunnellen lapsen kärsimätöntä kiukuttelua vieressä, ja samalla katsoo sekaista keittiötä tietäen, että senkin siivoaminen on vielä omalla kontolla, niin kummasti siinä ruokailunautinto katoaa, vaikka olisi kuinka hyvää ruokaa itse valmistanutkin.
No mutta, ihan kaikkea ei voikaan saada samassa paketissa: hyvää ruokaa, edullisesti ja rauhassa nauttien.
Maa sentään saatiin valkoiseksi ja maisema kauniiksi itsenäisyyspäivän kunniaksi.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Tuttimonsteri
Seuraavan kerran, kun kerrot tutista eroon yrittävälle lapsellesi tarinaa hiirestä, joka vie tutit mennessään, voit huoletta näyttää jopa korvasi lapselle - ne eivät heilu. Tämä tarina on tosi.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
torstai 24. marraskuuta 2011
Pakkohan tätä on rakastaa
Olen asunut uudessa kodissani vasta vajaan viikon, mutta olen jo täysin rakastunut. Tai olihan tämä jo rakkautta ensi silmäyksellä - siitäkin huolimatta, että olin ehtinyt suunnitella jo hieman erilaisia ratkaisuja uuden talon rakentamista ajatellen.
Sisustustyyli mukailee vielä melko paljon muuttoaikakauden tyylilajia, mutta on mukana jo ripaus maalaisromantiikkaa ja rustiikkia. Tämä talo oli jo pitkälti omaan makuuni sopiva, joten sisustusta on hyvin helppo jatkaa ripauksella persoonallisuutta.
Sisustussormet syyhyävät jo niin valtavasti, mutta ehkä nyt pitää ensin saada tavarat edes suurin piirtein paikoilleen, ennen kuin on viimeistelyn aika... Miksi ihmeessä ihminen säästää mitä ihmeellisempiä tavaroita siinä uskossa, että kenties ehkä joskus sitten kun tarvitsee?! Nyt päätin ronskisti vain hävittää turhat tavarat. Vaan kuinka ollakaan kaapin perälle on jo salaa kulkeutunut tavaroita, joita en sittenkään raaskinut ainakaan vielä heittää pois. Mutta sen päätin, että yhtäkään astiaa en enää osta! En, vaikka kuinka nättejä kuppeja olisi kaupat pullollaan! Muumimukit on asia erikseen...
Kyllä nyt vanhaa kotia loppusiivotessa huomasi, mikä ero on 20 vuotta vanhalla ja 6 vuotta vanhalla talolla. Olihan vanha kotimme tarkemmin katsottuna jo aika nuhjuinen - vaikka ihana olikin.
Tässä muutamia kuvia, joita sain sekasorron keskeltä napattua.
Sisustustyyli mukailee vielä melko paljon muuttoaikakauden tyylilajia, mutta on mukana jo ripaus maalaisromantiikkaa ja rustiikkia. Tämä talo oli jo pitkälti omaan makuuni sopiva, joten sisustusta on hyvin helppo jatkaa ripauksella persoonallisuutta.
Sisustussormet syyhyävät jo niin valtavasti, mutta ehkä nyt pitää ensin saada tavarat edes suurin piirtein paikoilleen, ennen kuin on viimeistelyn aika... Miksi ihmeessä ihminen säästää mitä ihmeellisempiä tavaroita siinä uskossa, että kenties ehkä joskus sitten kun tarvitsee?! Nyt päätin ronskisti vain hävittää turhat tavarat. Vaan kuinka ollakaan kaapin perälle on jo salaa kulkeutunut tavaroita, joita en sittenkään raaskinut ainakaan vielä heittää pois. Mutta sen päätin, että yhtäkään astiaa en enää osta! En, vaikka kuinka nättejä kuppeja olisi kaupat pullollaan! Muumimukit on asia erikseen...
Kyllä nyt vanhaa kotia loppusiivotessa huomasi, mikä ero on 20 vuotta vanhalla ja 6 vuotta vanhalla talolla. Olihan vanha kotimme tarkemmin katsottuna jo aika nuhjuinen - vaikka ihana olikin.
Tässä muutamia kuvia, joita sain sekasorron keskeltä napattua.
Lasillinen viiniä
Ajattelin kirjoittaa melkoisen valitusvirren siitä, miten tyttäreni huutaa iltaisin tunnista toiseen eikä suostu nukkumaan. Siitä, miten yritän tehdä koko päivän työt kolmen tunnin päikkäreiden aikana. Siitä, miten haluaisin joskus vielä juoda aamukahvini rauhassa, tai nostaa illalla jalat sohvalle ja nauttia lasillisen punaviiniä ilman, että siitä pitäisi potea huonoa omaatuntoa tai miettiä, koska on seuraava imetys.
Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.
Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?
Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.
Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.
Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.
Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?
Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.
Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Miten peppu pestään
Kuinka hienoa onkaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Terveen lapsen kehitystä. Esikoisen aikana en edes odottanut, että kehitystä tapahtuisi. Elimme niin täysin vain siinä hetkessä. Meidän lapsemme oli erityinen, joka kasvoi ja kehittyi omaan rauhalliseen tahtiinsa samalla, kun muut lapset menivät jo kaukana edellä - normaaliin tapaan.
Jotenkin sitä kehitystahtia piti jo normaalina, joten nyt tämä ns. normaali tahti on aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt voin mennä lapsen kanssa neuvolaan ja odottaa innolla, kuinka paljon on taas tullut pituutta ja painoa. Viimeksi en edes olettanut, että kasvua olisi tapahtunut. Nyt voin suunnitella ostavani lopputalveksi vauvapulkan ja vetää istuvaa tyttöä siinä pitkin pihaa. Viimeksi en edes tajunnut ajatella, että poika joskus istuisi itse.
Vasta nyt tuntuu, että olen ensi kertaa äiti. On hölmöä, että ehdin olla äitinä jo 10 kuukautta, mutta tuntuu kuin en tietäsi lastenhoidosta mitään. Menen lapseni kanssa neuvolaan ja olen kuin tietäisin jo kaiken, vaikken oikeasti tiedäkään, tai muista. Minun oletataan tietävän - ja olen leikissä mukana.
Erityislapsen hoito on aivan erilaista, kuin normaalin lapsen. Sairaalassa tein vain kuten hoitajat käskivät ja opastivat, miettimättä itse. Sairaalassa saatoin heti kysyä neuvoa - nyt minun on selvitettävä ongelmat itsenäisesti. Olin äiti 10 kuukauden ikäiselle pojalle, mutta nyt en osaa edes vaippaa vaihtaa 10 kuukauden ikäiselle kummipojalle. Oma poikani ei käyttänyt housuvaippoja eikä pyörinyt karkuun vaippaa vaihdettaessa. Oma poikani puettiin kuin pikkuvauva, energisen kummipojan pukeminen sylissä istuen vaatii näppäryyttä.
Olen äiti, joka osaa vaihtaa lapselleen nenämahaletkun, mutta ei tiedä, miten 10 kiloa painavan lapsen peppu pestään.
Jotenkin sitä kehitystahtia piti jo normaalina, joten nyt tämä ns. normaali tahti on aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt voin mennä lapsen kanssa neuvolaan ja odottaa innolla, kuinka paljon on taas tullut pituutta ja painoa. Viimeksi en edes olettanut, että kasvua olisi tapahtunut. Nyt voin suunnitella ostavani lopputalveksi vauvapulkan ja vetää istuvaa tyttöä siinä pitkin pihaa. Viimeksi en edes tajunnut ajatella, että poika joskus istuisi itse.
Vasta nyt tuntuu, että olen ensi kertaa äiti. On hölmöä, että ehdin olla äitinä jo 10 kuukautta, mutta tuntuu kuin en tietäsi lastenhoidosta mitään. Menen lapseni kanssa neuvolaan ja olen kuin tietäisin jo kaiken, vaikken oikeasti tiedäkään, tai muista. Minun oletataan tietävän - ja olen leikissä mukana.
Erityislapsen hoito on aivan erilaista, kuin normaalin lapsen. Sairaalassa tein vain kuten hoitajat käskivät ja opastivat, miettimättä itse. Sairaalassa saatoin heti kysyä neuvoa - nyt minun on selvitettävä ongelmat itsenäisesti. Olin äiti 10 kuukauden ikäiselle pojalle, mutta nyt en osaa edes vaippaa vaihtaa 10 kuukauden ikäiselle kummipojalle. Oma poikani ei käyttänyt housuvaippoja eikä pyörinyt karkuun vaippaa vaihdettaessa. Oma poikani puettiin kuin pikkuvauva, energisen kummipojan pukeminen sylissä istuen vaatii näppäryyttä.
Olen äiti, joka osaa vaihtaa lapselleen nenämahaletkun, mutta ei tiedä, miten 10 kiloa painavan lapsen peppu pestään.
Viimeinen kerta
Ajatus viimeisestä kerrasta tuntuu pelottavalta. Viimeinen kerta, kun nähdään. Viimeinen kerta, kun ollaan. Viimeinen kerta sitä ja tätä. Se on niin pysyvää. Vaikka oikeastaan en pelkää pysyvyyttä, vaan sitä, jos viimeisellä kerralla jokin meneekin vikaan. Mitä jos viimeisellä kerralla riidellään? Tai tehdään asiat väärin? Jos viimeisestä kerrasta jääkin huono muisto.
Viime viikolla teimme paljon asioita viimeistä kertaa. Kävimme viimeistä kertaa vanhan kotimme saunassa, emmekä edes päässeet sinne yhdessä, koska tyttö ei suostunut nukkumaan. Aina ennen olemme käyneet saunassa yhtäaikaa. Mies ajoi viimeistä kertaa pitkän työmatkan vanhasta kodistamme, ja kuinka pelkäsinkään tuota matkaa. Mitä jos juuri tuolla viimeisellä kerralla olisi sattunut jotain! Viimeinen yö vanhassa kodissamme oli aika hieno. Rakastan sitä, kun sade ropisee peltikatolla - varsinkin öisin, kun on muuten aivan hiljaista. Tuona yönä satoi vettä ja sain kuunnella ihanaa rauhoittavaa ropinaa viimeistä kertaa ennen muuttoa tiilikaton alle.
Kaikista pahimmalta tuntui käydä "viimeistä kertaa" haudalla. Eihän se tietenkään ollut viimeinen kerta, tottakai siellä tulee käytyä jatkossakin, mutta nyt ne kerrat ovat harvemmassa. Aikaisemmin siellä saattoi poiketa joka kauppareissulla. Edelleen tuntuu, kuin olisimme hylänneet poikamme. Vaikka järki sanoo toista, sydän itkee.
***
Toki myös ensimmäinen kerta saattaa olla vaarallinen käsite. Ensivaikutelmahan on tärkeä. Mutta pieleen menneen ensimmäisen kerran voi yrittää korjata. Mikäli tuosta kerrasta kuitenkin aiheutuu pysyvä haitta, voi vain todeta, että ainakin yritin. On eri asia epäonnistua ensimmäisellä kuin viimeisellä kerralla.
Viime viikolla teimme paljon asioita viimeistä kertaa. Kävimme viimeistä kertaa vanhan kotimme saunassa, emmekä edes päässeet sinne yhdessä, koska tyttö ei suostunut nukkumaan. Aina ennen olemme käyneet saunassa yhtäaikaa. Mies ajoi viimeistä kertaa pitkän työmatkan vanhasta kodistamme, ja kuinka pelkäsinkään tuota matkaa. Mitä jos juuri tuolla viimeisellä kerralla olisi sattunut jotain! Viimeinen yö vanhassa kodissamme oli aika hieno. Rakastan sitä, kun sade ropisee peltikatolla - varsinkin öisin, kun on muuten aivan hiljaista. Tuona yönä satoi vettä ja sain kuunnella ihanaa rauhoittavaa ropinaa viimeistä kertaa ennen muuttoa tiilikaton alle.
Kaikista pahimmalta tuntui käydä "viimeistä kertaa" haudalla. Eihän se tietenkään ollut viimeinen kerta, tottakai siellä tulee käytyä jatkossakin, mutta nyt ne kerrat ovat harvemmassa. Aikaisemmin siellä saattoi poiketa joka kauppareissulla. Edelleen tuntuu, kuin olisimme hylänneet poikamme. Vaikka järki sanoo toista, sydän itkee.
***
Toki myös ensimmäinen kerta saattaa olla vaarallinen käsite. Ensivaikutelmahan on tärkeä. Mutta pieleen menneen ensimmäisen kerran voi yrittää korjata. Mikäli tuosta kerrasta kuitenkin aiheutuu pysyvä haitta, voi vain todeta, että ainakin yritin. On eri asia epäonnistua ensimmäisellä kuin viimeisellä kerralla.
 |
| Viimeinen kerta maailman parhaassa saunassa. |
torstai 17. marraskuuta 2011
Vuosi
Vuosi sitten satoi maahan ensilumi. Tai oli se ehkä enteillyt sitä jo jonkin aikaa, mutta pysyvästi lumi satoi maahan tuona päivänä. Kauniin päivän jälkeen maan peitti puhdas valkoinen vaippa. Vihreä, elinvoimainen nurmi oli haudattu.
Kovin paljon on mahtunut tähän vuoteen - aikaan ilman esikoistamme. Näimme Egyptin ihmeet, minä palasin töihin vuoden tauon jälkeen ja tulin samantien raskaaksi, mies aloitti ammattiopinnot, teimme ison päätöksen laittaessamme kotimme myyntiin, suunnittelimme uuden talon rakentamista, saimme toisen lapsemme, saimme kotimme myytyä, menimme naimisiin ja nyt muutamme toiselle paikkakunnalle.
Vuosi sitten suunnitelmat olivat hieman toisenlaiset. Elimme toivossa, jossa esikoisemme voittaisi sairaudet ja voisimme vihdoin elää normaalia arkea (tai niin normaalia kuin se sairaan lapsen kanssa olisi ollut mahdollista) itse remontoimassamme kodissa. Olisimme rakentaneet esikoisellemme pihalle hiekkalaatikon vanhasta puuveneestä, sellaisen merirosvon leikkipaikan. Olisimme aidanneet lammenympäryksen, jottei esikoisemme olisi päässyt putoamaan lampeen tutkiessaan sammakoita. Olisimme eläneet unelmiamme.
Mutta kohtalo, tai mikä lie, päätti toisin. Ehkä se olikin armollinen, vaikken vieläkään tiedä ketä kohtaan. Poikamme jätti meidät luomaan uusia unelmia.
Kovin paljon on mahtunut tähän vuoteen - aikaan ilman esikoistamme. Näimme Egyptin ihmeet, minä palasin töihin vuoden tauon jälkeen ja tulin samantien raskaaksi, mies aloitti ammattiopinnot, teimme ison päätöksen laittaessamme kotimme myyntiin, suunnittelimme uuden talon rakentamista, saimme toisen lapsemme, saimme kotimme myytyä, menimme naimisiin ja nyt muutamme toiselle paikkakunnalle.
Vuosi sitten suunnitelmat olivat hieman toisenlaiset. Elimme toivossa, jossa esikoisemme voittaisi sairaudet ja voisimme vihdoin elää normaalia arkea (tai niin normaalia kuin se sairaan lapsen kanssa olisi ollut mahdollista) itse remontoimassamme kodissa. Olisimme rakentaneet esikoisellemme pihalle hiekkalaatikon vanhasta puuveneestä, sellaisen merirosvon leikkipaikan. Olisimme aidanneet lammenympäryksen, jottei esikoisemme olisi päässyt putoamaan lampeen tutkiessaan sammakoita. Olisimme eläneet unelmiamme.
Mutta kohtalo, tai mikä lie, päätti toisin. Ehkä se olikin armollinen, vaikken vieläkään tiedä ketä kohtaan. Poikamme jätti meidät luomaan uusia unelmia.
 |
| 17.11.2010 |
perjantai 11. marraskuuta 2011
Viikko vain
Suunnilleen viikon päästä vietämme viimeisen yön vanhassa kodissamme.
Vaihtoehtoinen aloitus: Suunnilleen viikon päästä vietämme ensimmäisen yön uudessa kodissamme.
Tämä on nyt näitä "onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä" -ajatuksia. Minun lasini on puoliksi täynnä. Erittäin hyvä keino täyttää tuota lasia entisestään, on saada vanha asunto näyttämään kuin siellä olisi räjähtänyt pommi, jolloin tekisi vain mieli juosta karkuun ja lujaa. Olen onnistunut tehtävässäni erinomaisesti. Viikkojen imuroimattomuus on saanut hämähäkit aloittamaan maailmanvalloituksensa ja jostain muuttolaatikkojen piilottamasta nurkasta löysi myös hiiri tiensä valloitusoperaatioon. Tosin se päättyi lyhyeen.
Tietysti lähteminen kodista, josta on rakkaudella tehnyt mieluisan ja omannäköisen, tuntuu haikealta. Jo tämän lyhyenkin visiitin aikana tänne tuli jätettyä monta hyvää muistoa. Monta kaunista auringonnousua. Mutta samalla haaveet uusista mahdollisuuksista lievittävät tätä haikeutta.
Myös uusi kotimme on rakennettu suurella sydämellä. Sinne on hyvä mennä. Menee varmasti aikaa ennen kuin se tuntuu oikeasti kodilta, eikä siltä, kuin asuisimme jonkun luona kylässä, mutta sillä on täydet mahdollisuudet tulla oikeaksi kodiksemme.
Eihän siitä ole kauankaan aikaa, kun täälläkin kirjoitin, kuinka uutta vastaava koti ei ole meitä varten, vaan haluamme rakentaa kotimme itse. Samaan syssyyn taisin myös mainita, kuinka kodissani ei tule olemaan mitään sinistä. No, nyt meillä tulee olemaan uutta vastaava koti, jonka eteinen ja wc ovat sinisiä. Niin se mieli muuttuu. Tai järki kasvaa. Miten vaan. Olisihan se ollut ihan hölmöä aloittaa rakennusprojekti nyt, kun vihdoin olemme saaneet mahdollisuuden uuteen alkuun uuden vauvan kanssa. Eikä se sininenkään yhtään pöllömmältä näyttänyt. Tottakai joitakin kompromisseja oli tehtävä omien haaveidensa ja valmiiden ratkaisujen kanssa, mutta kyllä tämä koti on nyt niin lähellä haavekuvaani kuin vain voi olla.
Tässä kodissa perheelläni on varmasti hyvä olla.
Mutta ennen tuota hyvää oloa, on vielä tehtävä raskas loppurutistus, jonka aikana hermot ovat kireällä. Tyttö itkee illat eikä nuku, tavarat eivät löydä itse tietään laatikoihin eikä itselle jää yhtään omaa aikaa, puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä nytkin pitäisi olla jossain muualla kuin tässä...
Vaihtoehtoinen aloitus: Suunnilleen viikon päästä vietämme ensimmäisen yön uudessa kodissamme.
Tämä on nyt näitä "onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä" -ajatuksia. Minun lasini on puoliksi täynnä. Erittäin hyvä keino täyttää tuota lasia entisestään, on saada vanha asunto näyttämään kuin siellä olisi räjähtänyt pommi, jolloin tekisi vain mieli juosta karkuun ja lujaa. Olen onnistunut tehtävässäni erinomaisesti. Viikkojen imuroimattomuus on saanut hämähäkit aloittamaan maailmanvalloituksensa ja jostain muuttolaatikkojen piilottamasta nurkasta löysi myös hiiri tiensä valloitusoperaatioon. Tosin se päättyi lyhyeen.
Tietysti lähteminen kodista, josta on rakkaudella tehnyt mieluisan ja omannäköisen, tuntuu haikealta. Jo tämän lyhyenkin visiitin aikana tänne tuli jätettyä monta hyvää muistoa. Monta kaunista auringonnousua. Mutta samalla haaveet uusista mahdollisuuksista lievittävät tätä haikeutta.
Myös uusi kotimme on rakennettu suurella sydämellä. Sinne on hyvä mennä. Menee varmasti aikaa ennen kuin se tuntuu oikeasti kodilta, eikä siltä, kuin asuisimme jonkun luona kylässä, mutta sillä on täydet mahdollisuudet tulla oikeaksi kodiksemme.
Eihän siitä ole kauankaan aikaa, kun täälläkin kirjoitin, kuinka uutta vastaava koti ei ole meitä varten, vaan haluamme rakentaa kotimme itse. Samaan syssyyn taisin myös mainita, kuinka kodissani ei tule olemaan mitään sinistä. No, nyt meillä tulee olemaan uutta vastaava koti, jonka eteinen ja wc ovat sinisiä. Niin se mieli muuttuu. Tai järki kasvaa. Miten vaan. Olisihan se ollut ihan hölmöä aloittaa rakennusprojekti nyt, kun vihdoin olemme saaneet mahdollisuuden uuteen alkuun uuden vauvan kanssa. Eikä se sininenkään yhtään pöllömmältä näyttänyt. Tottakai joitakin kompromisseja oli tehtävä omien haaveidensa ja valmiiden ratkaisujen kanssa, mutta kyllä tämä koti on nyt niin lähellä haavekuvaani kuin vain voi olla.
Tässä kodissa perheelläni on varmasti hyvä olla.
Mutta ennen tuota hyvää oloa, on vielä tehtävä raskas loppurutistus, jonka aikana hermot ovat kireällä. Tyttö itkee illat eikä nuku, tavarat eivät löydä itse tietään laatikoihin eikä itselle jää yhtään omaa aikaa, puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä nytkin pitäisi olla jossain muualla kuin tässä...
Oliko ennen kaikki paremmin?
Ei esikoinen itkenyt näin paljon. Esikoinen oli aina iloinen. Esikoinen nukahti kiltisti omaan sänkyynsä aina kello yhdeksän. Esikoisella kasvoi hiuksia päälaellakin. Esikoiselta tallentui kameraan parempia ilmeitä.
Niinpä niin.
Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.
Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.
Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.
Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.
Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?
Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?
Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.
Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.
Niinpä niin.
Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.
Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.
Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.
Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.
Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?
Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?
Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.
Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Läpi hangen ja roudan
Ja niin se päivä koitti, kun tämä tyttö asteli alttarille. Kyyneleet silmissä. Onnen kyyneleet, ja samalla myös ikävän kyyneleet - kuuluihan tuo päivä myös pojallemme.
Olin jo monta viikkoa itkenyt valmiiksi tuota hetkeä. Kuvittelin mielessäni, kuinka liikuttava tuo hetki tulisi olemaan, ja itkin sitä, että tulen itkemään.
Ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät silmiini, kun kirkon ovet avautuivat häämarssin tahdissa. Ja kyyneleet vain lisääntyivät alttaria lähestyttäessä ja katsoessa, kuinka vieraatkin kyynelehtivät. Lopulta sai jo purra hammasta.
En tiedä, mikä masokisti sisälläni halusi ehdottomasti kuulla vihkimisen päätteeksi Stellan Häävalssin, jonka ystäväni ja serkkuni yhdessä esittivät. Tiesin, etten sitä kuitenkaan voi kuunnella. Pakko ajatella jotain muuta, vaikka pointti tuossa esityksessä onkin juuri nuo koskettavat ja meidän tarinaamme sopivat sanat.
Kun äiti oli saanut avioliiton myötä uuden nimen, oli myös tyttäremme saatava virallisesti nimi. Ja kauniin nimen saikin. Ilmeisesti tämä nimi sopi myös tytölle itselleen, sillä vastaväitteitä siltä suunnalta ei kuulunut. Tyytyväisesti tyttö nukkui koko toimituksen ajan. Jännityksestä huolimatta koko tilaisuus sujui täysin ongelmitta. En luvannut ottaa itselleni aviovaimoa eikä sormuksetkaan lennelleet ympäri kirkkoa.
Olen tosiaan lähes koko ikäni haaveillut isoista häistä morsiamen ryöstöineen kaikkineen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi valintaamme. Eilinen päivä oli täydellinen! Kaunis, herkkä, iloinen, lämmin. Ja pyhäinpäivänä myös poikamme oli läsnä.
Tästä jatketaan sormus sormessa opetellen uutta nimeä. Ja vietetään kuherruskuukausi pakkaamalla, pakkaamalla ja pakkaamalla - ja lopulta purkamalla, purkamalla. Aikaa kaksi viikkoa.
Olin jo monta viikkoa itkenyt valmiiksi tuota hetkeä. Kuvittelin mielessäni, kuinka liikuttava tuo hetki tulisi olemaan, ja itkin sitä, että tulen itkemään.
Ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät silmiini, kun kirkon ovet avautuivat häämarssin tahdissa. Ja kyyneleet vain lisääntyivät alttaria lähestyttäessä ja katsoessa, kuinka vieraatkin kyynelehtivät. Lopulta sai jo purra hammasta.
En tiedä, mikä masokisti sisälläni halusi ehdottomasti kuulla vihkimisen päätteeksi Stellan Häävalssin, jonka ystäväni ja serkkuni yhdessä esittivät. Tiesin, etten sitä kuitenkaan voi kuunnella. Pakko ajatella jotain muuta, vaikka pointti tuossa esityksessä onkin juuri nuo koskettavat ja meidän tarinaamme sopivat sanat.
Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko uniin kulkeutuu... Hangen alla paine kasvaa, kestänkö sen mitä vaaditaan... Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy... Sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan... Läpi hangen ja roudan...Masokisti taikka ei, mutta tuo esitys oli minulle tärkeä ja se kruunasi kauniin tilaisuuden. Kiitos vielä siitä!
Kun äiti oli saanut avioliiton myötä uuden nimen, oli myös tyttäremme saatava virallisesti nimi. Ja kauniin nimen saikin. Ilmeisesti tämä nimi sopi myös tytölle itselleen, sillä vastaväitteitä siltä suunnalta ei kuulunut. Tyytyväisesti tyttö nukkui koko toimituksen ajan. Jännityksestä huolimatta koko tilaisuus sujui täysin ongelmitta. En luvannut ottaa itselleni aviovaimoa eikä sormuksetkaan lennelleet ympäri kirkkoa.
Olen tosiaan lähes koko ikäni haaveillut isoista häistä morsiamen ryöstöineen kaikkineen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi valintaamme. Eilinen päivä oli täydellinen! Kaunis, herkkä, iloinen, lämmin. Ja pyhäinpäivänä myös poikamme oli läsnä.
Tästä jatketaan sormus sormessa opetellen uutta nimeä. Ja vietetään kuherruskuukausi pakkaamalla, pakkaamalla ja pakkaamalla - ja lopulta purkamalla, purkamalla. Aikaa kaksi viikkoa.
 |
| Hää"karkit" (magneetti) |
 |
| Kutsu |
 |
| Vieraskirjassa valokuvia yhteiseltä taipaleeltamme |
tiistai 1. marraskuuta 2011
Varmuudella vauhdikasta
Vauhti on nyt niin kova, ettei ehdi edes ajatella asiaa. Tekemistä, miettimistä, suunnittelua, järjestelyä.
Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.
Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.
Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.
Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.
Olen aina haaveillut isoista häistä, virallisen kaavan mukaan. Mutta yhtäkkiä haave tuntuikin täysin turhalta. Huomasin, että minulle onkin tärkeämpää yhdistää tämä perhe nyt, eikä odottaa sitä hetkeä, jolloin siihen ehkä joskus olisi varaa. Halusin vihdoin kokea onnea ja rakkautta, ja jakaa sen myös läheisimpien ihmisten kesken. Halusin myös, että meidät vihitään vielä siinä kirkossa, jonka hautausmaalla poikamme lepää. Näin saamme vahvan tunnesiteen vanhaan kotikaupunkiimme. Eikä se siltikään tunnu yhtään sen paremmalta jättää poika tänne yksin.
Myös tyttölapsellamme on lauantaina suuri päivä, ja hänen päivänsähän se varsinaisesti onkin. Ja mikäli viime päivien merkkeihin on uskominen, niin hän kyllä pitää huolen siitä, että hänet myös huomataan - iltakiukkua vatsaväänteineen on ollut ihan riittämiin.
Vuosi sitten ristiäisiä edeltävänä torstaina oli tuo kohtalokas neuvolakäynti, jolloin maailmamme romahti. Tälläkin kerralla lääkärineuvola on juuri tuona ristiäisiä edeltävänä torstaina. Aivan kuin tässä ei nyt olisi tarpeeksi jännittettävää muutenkin.
Toisaalta haaveilen ja suunnittelen elämääni pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla olen oppinut huokaisemaan helpotuksesta vasta sitten, kun asiat ovat täysin varmoja ja tilaisuudet ohi. Vasta nyt voin olla varma, että kotimme on myyty. Mistään muusta en sitten vielä voikaan. Eli huolestuttavinta tässä onkin se, että meillä ei nyt ole kotia, eikä uudesta ole vielä allekirjoitettu papereita, vaikka muutot ovatkin jo täydessä käynnissä. Vasta sunnuntaina voin myös olla aivan varma siitä, että olen naimisissa ja meillä on edelleen terve tyttö.
Mutta varmuudella meillä on nyt ainakin vauhdikasta!
maanantai 24. lokakuuta 2011
Muistokuvia
Valokuvien avulla muistelemme mennyttä. Palautamme mieliimme hetkiä. Yritämme muistaa.
Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.
Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.
***
Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.
Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.
***
Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.
En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.
***
Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?
Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?
Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...
-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.
Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.
Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.
***
Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.
Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.
***
Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.
En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.
***
Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?
Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?
Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...
-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Ruuhkavuoden huipentuma
Ristiäiset, häät ja muutto. Aikaa yksi kuukausi. Ja aika alkaa NYT!
Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.
Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.
Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.
Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.
Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.
Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?
Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.
***
P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.
Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.
Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.
Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.
Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.
Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.
Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?
Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.
***
P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Sydämenvalloittaja
Miten tuo pieni otus voikin valloittaa sydämen niin totaalisesti... Rinnasta puristaa taas ja kyyneleet ilmestyvät silmäkulmiin, mutta pitkästä aikaa hyvällä tavalla. Olen niin onnellinen.
Vaikka tytöstä on hyvää vauhtia tulossa hellyydenkipeä sylivauva ja äiti on helisemässä omaan sänkyyn nukuttamisen kanssa, on tytöllä siihen oikeus. Hänellä on oikeus kaikkeen siihen rakkauteen, jonka äiti ja isä voivat hänelle antaa. Myös äidillä ja isällä on jälleen oikeus jakaa tämä valtava rakkaus pitämällä tyttöä sylissä antaen hänen nukahtaa rinnan päälle kuin kissanpentu. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Rinnalla tuhiseva lämpöinen rakkauspakkaus. Eihän siitä ole kiire minnekään, antaa nukkua.
Edes vauvan päätös keskellä yötä tapittaa silmät suurina ilman mitään tietoa nukkumisesta, ei pysty muuttamaan tämän rakkauden määrää. En voi kuin nostaa lapsen syliini ja suukottaa tämän otsaa. Mitä sitten, jos ainoat ongelmat koostuvat nukkumattomuudesta tai sylin kaipuusta, tyttö on sentään terve! Terveys tuli myös eilen tarkistettua vatsan ultraäänellä, ja kaikki palaset masun sisällä olivat niin kuin pitääkin. En mitään epäillytkään, mutta... just in case.
Ongelmia tulee varmasti jossain vaiheessa, lapsi ei rauhoitu ja äiti väsyy, mutta juuri se on sitä normaalia lapsiperheen arkea. Välillä saa kiukutella, jokainen, mutta se on vain ohimenevää. Seuraavassa hetkessä taas rakkaus voittaa.
Vaikka tytöstä on hyvää vauhtia tulossa hellyydenkipeä sylivauva ja äiti on helisemässä omaan sänkyyn nukuttamisen kanssa, on tytöllä siihen oikeus. Hänellä on oikeus kaikkeen siihen rakkauteen, jonka äiti ja isä voivat hänelle antaa. Myös äidillä ja isällä on jälleen oikeus jakaa tämä valtava rakkaus pitämällä tyttöä sylissä antaen hänen nukahtaa rinnan päälle kuin kissanpentu. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Rinnalla tuhiseva lämpöinen rakkauspakkaus. Eihän siitä ole kiire minnekään, antaa nukkua.
Edes vauvan päätös keskellä yötä tapittaa silmät suurina ilman mitään tietoa nukkumisesta, ei pysty muuttamaan tämän rakkauden määrää. En voi kuin nostaa lapsen syliini ja suukottaa tämän otsaa. Mitä sitten, jos ainoat ongelmat koostuvat nukkumattomuudesta tai sylin kaipuusta, tyttö on sentään terve! Terveys tuli myös eilen tarkistettua vatsan ultraäänellä, ja kaikki palaset masun sisällä olivat niin kuin pitääkin. En mitään epäillytkään, mutta... just in case.
Ongelmia tulee varmasti jossain vaiheessa, lapsi ei rauhoitu ja äiti väsyy, mutta juuri se on sitä normaalia lapsiperheen arkea. Välillä saa kiukutella, jokainen, mutta se on vain ohimenevää. Seuraavassa hetkessä taas rakkaus voittaa.
torstai 13. lokakuuta 2011
Liian pian
Vauvalla on ikää hädin tuskin kahta viikkoa ja nyt jo iski ahdistus töihin paluusta. Ihan pian "loma" loppuu ja pitää palata töihin. Ahdistusta lisää vielä epävarmuus siitäkin, mihin palata. Uusi työpaikka pitäisi löytää uudelta paikkakunnalta.
En ole missään vaiheessa kaivannut tätä pikkuvauva-aikaa, ja nytkin odotan vain, että tyttö kasvaisi ja "itsenäistyisi". Mutta juuri siinä vaiheessa, kun lapsi on "hauskimmillaan", eli nauraa kaikkea, yrittää ottaa ensiaskeleita ja ymmärtää jo lelujensa päälle, pitäisi lapsi jo jättääkin vieraan ihmisen päivien iloksi ja palata itse työelämään.
Kyllähän yhteiskunta on antanut vanhemmille mahtavan edun ja mahdollisuuden olla lapsen kanssa kotona siihen asti, kunnes lapsi on kolme vuotta, mutta tämä etuus on tarkoitettu vain hyvätuloisille vanhemmille. Kolmensadan euron kuukausipalkalla ei kerta kaikkiaan elä, ellei toinen vanhemmista ole niin hyväpalkkaisessa työssä, että voisi maksaa kaikki perheen laskut asuntolainasta ruoka- ja vaatemenoihin. Tulevassa asuntolainahelvetissämme on ehkä parempi alkaa katsella työpaikkaa jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista.
No, elämä on valintoja täynnä.
En siis kaipaa lapsen kehityksen tätä ikää, mutta mikä ikä sitten olisi sellainen, joka saisi kestää inan pidempään? Entä sitten se ikä, kun äitiysloma loppuu, eli 9 kuukautta? Lapsi toki on kovin hauskassa iässä, mutta juuri liike-energian oppineena lapsi on jatkuvasti väärässä paikassa. Äidillä pitää olla silmiä ympäri kehoa ja sanavarasto koostuu vain sanoista "ei" ja "älä", eikä siltikää lapsi vielä tuolloin täysin ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Seuraavaksi koittaakin uhmaikä ja aamusta iltaan kestävä kiukuttelu ja äidin hermojen testailu. Ihan pian äidin kullannuppu onkin jo eskarissa ja koulussa, mikä tuokin taas ihan omat ongelmansa.
Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee jo mieleen, miksi ylipäätään haluan lapsia? Suuri vastuu, huolta ja murhetta, kiukuttelua ja talouden heikkenemistä.
Mutta kun katson tuota sängyssään tuhisevaa pientä nöttiäistä, joka nukkuu pienet sormet kasvojensa edessä ristissä, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Onnesta pakahtuva sydän, rakkautta ja lämpöä sekä tunteita, joita ei voi rahalla mitata.
Ja siltikin töihin on palattava - 9 kuukauden päästä.
En ole missään vaiheessa kaivannut tätä pikkuvauva-aikaa, ja nytkin odotan vain, että tyttö kasvaisi ja "itsenäistyisi". Mutta juuri siinä vaiheessa, kun lapsi on "hauskimmillaan", eli nauraa kaikkea, yrittää ottaa ensiaskeleita ja ymmärtää jo lelujensa päälle, pitäisi lapsi jo jättääkin vieraan ihmisen päivien iloksi ja palata itse työelämään.
Kyllähän yhteiskunta on antanut vanhemmille mahtavan edun ja mahdollisuuden olla lapsen kanssa kotona siihen asti, kunnes lapsi on kolme vuotta, mutta tämä etuus on tarkoitettu vain hyvätuloisille vanhemmille. Kolmensadan euron kuukausipalkalla ei kerta kaikkiaan elä, ellei toinen vanhemmista ole niin hyväpalkkaisessa työssä, että voisi maksaa kaikki perheen laskut asuntolainasta ruoka- ja vaatemenoihin. Tulevassa asuntolainahelvetissämme on ehkä parempi alkaa katsella työpaikkaa jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista.
No, elämä on valintoja täynnä.
En siis kaipaa lapsen kehityksen tätä ikää, mutta mikä ikä sitten olisi sellainen, joka saisi kestää inan pidempään? Entä sitten se ikä, kun äitiysloma loppuu, eli 9 kuukautta? Lapsi toki on kovin hauskassa iässä, mutta juuri liike-energian oppineena lapsi on jatkuvasti väärässä paikassa. Äidillä pitää olla silmiä ympäri kehoa ja sanavarasto koostuu vain sanoista "ei" ja "älä", eikä siltikää lapsi vielä tuolloin täysin ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Seuraavaksi koittaakin uhmaikä ja aamusta iltaan kestävä kiukuttelu ja äidin hermojen testailu. Ihan pian äidin kullannuppu onkin jo eskarissa ja koulussa, mikä tuokin taas ihan omat ongelmansa.
Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee jo mieleen, miksi ylipäätään haluan lapsia? Suuri vastuu, huolta ja murhetta, kiukuttelua ja talouden heikkenemistä.
Mutta kun katson tuota sängyssään tuhisevaa pientä nöttiäistä, joka nukkuu pienet sormet kasvojensa edessä ristissä, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Onnesta pakahtuva sydän, rakkautta ja lämpöä sekä tunteita, joita ei voi rahalla mitata.
Ja siltikin töihin on palattava - 9 kuukauden päästä.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Tunteita ja tuoksuja
Ah, tätä ihanaa vauvantuoksuista arkea. Vauva tuhisee omassa sängyssään ja nukkuu vielä pitkiä päikkäreitä. Ensimmäisten viikkojen aikana vauva nukkuu suurimman osan päivästä, jolloin äidille jää rutkasti aikaa hoitaa kotiaskareita. Ja voiko olla kauniimpaa näkyä kuin lapsi imemässä äitinsä rintaa?
Ööh, siis mistä tämä mielikuva on lähtöisin? Todellisuushan on jotain ihan muuta...
Kyllä mies oli viime viikon ylpeä tulevasta vaimostaan, joka kuumetokkurassa tuskaili kipeiden, tulehtuneiden rintojensa kanssa, lypsi utareitaan suihkussa kuin mitäkin lehmää konsanaan, kulki kaalinlehdet rintaliiveissä näyttäen erittäin huonolta hollywood-povipommien kopiolta ja heräsi keskellä yötä maitolammikosta paita ja lakanat maidosta märkinä. Vielä hänellä on aikaa harkita valintaansa...
Nyt alkaa sentään jo vähän helpottaa ja voin aika ajoin näyttää taas jopa ihmiseltä. Viime viikon tosiaan kärsin rintatulehduksesta 39 asteen kuumeessa ja olo oli sen mukainen.
Mutta oman ajan käytön muistin viime kerrasta erilaiseksi. Muistin, kuinka esikoinen olisi syönyt ja nukkunut tasaisesti, jolloin minulle olisi jäänyt hyvin päivisin aikaa puuhata kaikkea muuta. Mutta ehkä aika on kullannut muistot. Nyt ainakin päivämme kuluvat syödessä, syödessä ja syödessä. Eihän tyttö muuta tekisikään kuin olisi rinnalla imemässä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka keksi älypuhelimet! On sentään jotain tekemistä imettämisen aikana. Mutta on tämäkin parempi vaihtoehto, kun esikoisen kanssa oli taas päivänvastainen ongelma, kun ei osannut imeä rintaa. Siinä sitten pumppailin maitoa pulloon. Työlästä sekin oli.
Kaikenkaikkiaan tämä ensimmäinen miltei kaksiviikkoinen on sujunut kovin hyvin. Yötkin sujuvat kahdella syötöllä, vaikka sitten päivällä tankataankin enemmän, mutta hyvä niin päin. Raskausaikana pelkäsin, millaisia tunteita uuden vauvan syntymä saa aikaan, mutta ainakin vielä pelko on ollut aivan turha. Vaikka joka kerta meinaan kutsua tyttöä esikoisen nimellä ja tytössä on selvästi samat sirot piirteet kuin isoveljessäänkin, niin haikeat muistot ja kaipuu eivät silti ole vallanneet mieltä - tietysti terveellä tavalla, tottakai.
Olen vain niin kiitollinen, että olen nyt saanut tytön syliini. Rutistan hänet hellästi rinnalleni ja suukotan otsaa. Sekaisesta keittiöstä huolimatta.
Ööh, siis mistä tämä mielikuva on lähtöisin? Todellisuushan on jotain ihan muuta...
Kyllä mies oli viime viikon ylpeä tulevasta vaimostaan, joka kuumetokkurassa tuskaili kipeiden, tulehtuneiden rintojensa kanssa, lypsi utareitaan suihkussa kuin mitäkin lehmää konsanaan, kulki kaalinlehdet rintaliiveissä näyttäen erittäin huonolta hollywood-povipommien kopiolta ja heräsi keskellä yötä maitolammikosta paita ja lakanat maidosta märkinä. Vielä hänellä on aikaa harkita valintaansa...
Nyt alkaa sentään jo vähän helpottaa ja voin aika ajoin näyttää taas jopa ihmiseltä. Viime viikon tosiaan kärsin rintatulehduksesta 39 asteen kuumeessa ja olo oli sen mukainen.
Mutta oman ajan käytön muistin viime kerrasta erilaiseksi. Muistin, kuinka esikoinen olisi syönyt ja nukkunut tasaisesti, jolloin minulle olisi jäänyt hyvin päivisin aikaa puuhata kaikkea muuta. Mutta ehkä aika on kullannut muistot. Nyt ainakin päivämme kuluvat syödessä, syödessä ja syödessä. Eihän tyttö muuta tekisikään kuin olisi rinnalla imemässä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka keksi älypuhelimet! On sentään jotain tekemistä imettämisen aikana. Mutta on tämäkin parempi vaihtoehto, kun esikoisen kanssa oli taas päivänvastainen ongelma, kun ei osannut imeä rintaa. Siinä sitten pumppailin maitoa pulloon. Työlästä sekin oli.
Kaikenkaikkiaan tämä ensimmäinen miltei kaksiviikkoinen on sujunut kovin hyvin. Yötkin sujuvat kahdella syötöllä, vaikka sitten päivällä tankataankin enemmän, mutta hyvä niin päin. Raskausaikana pelkäsin, millaisia tunteita uuden vauvan syntymä saa aikaan, mutta ainakin vielä pelko on ollut aivan turha. Vaikka joka kerta meinaan kutsua tyttöä esikoisen nimellä ja tytössä on selvästi samat sirot piirteet kuin isoveljessäänkin, niin haikeat muistot ja kaipuu eivät silti ole vallanneet mieltä - tietysti terveellä tavalla, tottakai.
Olen vain niin kiitollinen, että olen nyt saanut tytön syliini. Rutistan hänet hellästi rinnalleni ja suukotan otsaa. Sekaisesta keittiöstä huolimatta.
torstai 6. lokakuuta 2011
Vauvatuhinaa
Mutta siis, synnytys lähti käynnistymään perjantaiaamuna yhdeksän aikoihin hyvin lievillä, mutta säännöllisillä supistuksilla, jotka puolenpäivän aikaan muuttuivat napakammiksi ja väli tihentyi neljään minuuttiin. Tällä kertaa sairaalaanlähdön muistisääntönä käytin viime kerrasta opittua: "Tule sitten uudestaan, kun ei enää naurata." No, olisin kyllä pystynyt vielä naureskelemaankin, mutta koska supistukset olivat tulleet jo niin pitkään tasaisesti neljän minuutin välein ja miehen pelko kätilöksi joutumisesta alkoi käydä häiritseväksi, päätimme lähteä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Sairaalaassa olimme kello neljä iltapäivällä ja olin kolme senttiä auki, mutta kanavaakin oli vielä reilu sentti jäljellä. Huokailin, että tästä tulisi vielä pitkä päivä.
Pääsimme samaan synnytyssaliin, jossa olimme viimeksikin. Tuossa salissa oli meille parisänky ja telkkari, joten eikun kuluttamaan aikaa. Mutta eipä siinä juuri ajanvietettä tarvittu, kun supistukset napakoituivat kerta kerralta. Olin jo odottanut ilokaasua helpotuksen toivo mielessä, mutta tällä kertaa sairaalassa tarjoiltiinkin varmasti jotain laimennettua litkua! Viime kerralla sain kokea ensikännit uudestaan ja naureskelin hassua ääntäni. Nyt ei enää tullut ensikännejä eikä yhtään iloa. Mutta pääasia, että isällä sentään oli iloinen mieli.
Kylvystä sain hetkellistä rentoutusta supistusten välillä, mutta kun amme oli täynnä, oli jo aika päästä sieltä pois ja saada tehokkaampaa apua.
Kylvyn jälkeen puhkaistiin kalvot ja laitettiin kohdunkaulan puudute. Eikä tietenkään mitään apua. Tässä vaiheessa olin auki n. 5-6 cm. Pyysin spinaalin, mutta tunnustellessaan kohdunsuuta supistuksen aikana, kätilö totesi, että loppu aukeaminen tapahtuisi enää vain muutamalla supistuksella, eikä siten muuta lievitystä ehdittäisi enää antaa. Eli koen tehneeni melko luomusynnytyksen.
Kaikenkaikkiaan synnytys oli melko nopea ja vaikka kipeimpien supistusten aikana vannoin, että seuraava kyllä syntyy sektiolla, ei minulle kuitenkaan jäänyt huonoa muistoa tästäkään kerrasta. Joten todennäköisesti joudun synnyttämään vielä kolmannenkin alateitse.
Aivan täysin säikähdyksittä ei kuitenkaan selvitty. Ensinnäkin kalvojen puhkaisun yhteydessä huomattiin, että lapsivesi oli vihreää. Vauvalla on siis jossain vaiheessa ollut ilmeisesti jokin hätänä, koska hän on kakannut lapsiveteen. Tämä taas on aina tulehdusriski. Lisäksi kun olin jo puskenut vauvan pään näkyviin, kätilö huomasi, että napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa pään ympäri, ja se jouduttiin heti siinä vaiheessa leikkaamaan katki. Siinä jo pienen hetken päässäni ja rinnassani alkoi jyskyttää, kun tajusin ettei vauva ollut heti päästänyt ääntä, mutta onneksi sitä tunnetta ei tarvinnut kauaa kestää - vauva parkaisi!
Meille oli syntynyt tyttö! Terve tyttö! Täydellin tyttö!!
Mutta vaikka olin jo saanut pitää vauvaa rinnallani hyvän tovin ja todennut kaiken olevan nyt hyvin, niin silti pelkäsin koko sen ajan, kun vauva oli isän ja kätilön kanssa hoitohuoneessa mittauksessa ja pesulla. Mitä jos he kohta tulevat takaisin huolestunut ilme kasvoillaan ja toteavat, ettei kaikki olekaan hyvin? Helsingissä ollessamme olin kuullut myös vauvasta, jolla ei ollut peräreikää. Se oli huomattu synnytyksen jälkeen, kun oli yritetty mitata lämpöä. Sen jälkeen sillä vauvalla olikin jo kiire Helsinkiin.
Mutta niin vain huoneesta tulikin takaisin ikionnellinen isä ylpeä ja ihaileva ilme kasvoillaan, pieni nyytti sylissään <3
Itse olin synnytyksen jälkeen kuin mitään en olisi tehnytkään! Kävelin itse reippaasti vuodeosastolle vauva kainalossa. En saanut repeämiä, enkä menettänyt ylimääräistä verta, joten olin elämäni kunnossa. (Peräpukamat ovat asia erikseen ja niistä en nyt aio mainita.)
Kotiin pääsimme sunnuntaina. Olisimme voineet päästä jo heti lauantaina, mutta koska lapsivesi oli vihreää ja näin ollen tulehdusriski olemassa, piti tulehdusarvoja seurata pari päivää. Onneksi alkuun hieman koholla olleet valkosolut laskivat kuitenkin hienosti ja muissa arvoissa ei ollut valittamista. Mutta eihän se edelleenkään hyvältä tunnu katsoa, kun omaa vauvaa pistetään neulalla kantapäähän uudestaan ja uudestaan ja rutistellaan jokaikinen veripisara talteen. Vielä kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri määräsi nämä arvot tarkistettavan ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Tulehdusarvojen lisäksi hän määräsi vielä bilirubiinin, varmuuden vuoksi. Kyllä oli pitkä pari tuntia odottaa tuloksia, kun oli jo kauhea hinku saada pukea omat vaatteet päälle ja päästä kotiin. Olin jo koko lauantaipäivän tarkkaillut vauvan ihoa, olisiko mahdollisesti ehkä aavistuksen havaittavissa keltaisuutta... neuroottista. Mutta turhia olivat huoleni, kaikki oli juuri niin kuin pitikin! Ultraan saimme vielä lähetteen, ihan vain varmuun vuoksi, ja jotta itse saisin rauhan ajatukselta, mitä jos...
Nyt olemme olleet kotona viisi päivää ja kaikki on sujunut hienosti. Tai no, vauvan osalta hienosti. Yleensä tämä äiti on ollut teflonia, joka ei juuri koskaan sairasta, mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen on näköjään aina maattava sängyssä kuumeen kourissa. Viimeksi heti synnytyksen jälkeen sain kohtutulehduksen, joka nosti korkean kuumeen ja nyt sain heti rintatulehduksen. Isä on nyt saanut hoitaa kahta prinsessaansa.
Suuri helpotus on ollut myös imetyksen onnistuminen kerrasta. Vaikken siitä paineita ottanutkaan, vaan ajattelin, että imetän tai en, mikäli onnistuu tai sitten ei. Esikoinen ei tahtonut aluksi millään käsittää, miten rinnasta imetään, mutta tämä tyttö nappasi heti kunnon imulla kiinni. Sujuu siis imetys, myös rintakumilla tarvittaessa sekä tuttipullosta juominen. Vauva ei siis ole täysin äidistä riippuvainen, vaan äitikin pääsee käymään asioilla, kun isä voi syöttää vauvan. Vielä tosin tuntuu, että tyttö on pohjaton, sillä ruokahalu on aivan käsittämätön. Rintamaitoni ei siis taida vielä riittää, vaan korvikkeeseenkin on turvauduttava. Toivottavasti meijerituotanto tästä kuitenkin vielä vilkastuu.
Ja kuten yleensä kaikki tapahtuu aina kerralla, niin myös asuntoasiamme alkavat pikkuhiljaa selvitä. Tarjous on tullut ja nyt vain odottelemme ostajien oman asunnon myyntiä. Dominorivistö huojuu jo!
Ja vielä kaiken kukkuraksi kuukauden päästä tapahtuu muutakin ihanaa, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Menneisyys on jättänyt jälkensä, mutta uusi luku on silti alkanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)