Vauvatuhinaa

Ja niin meidän prinsessamme näki päivänvalon (tai loisteputken ja pimeän taivaan, miten vaan) perjantaina 30.9. klo 20.27. Hän päätti olla mieluummin bisnesnainen kuin bittinikkari (011011) ja syntyä juuri sopivasti kuun lopussa, jolloin lapsilisä alkaa karttua heti lokakuusta, muussa tapauksessa se olisi siirtynyt vasta marraskuuhun. Tosin jonkun verran on vielä käytävä kouluja, sillä hän kuitenkin ajelutti isän vielä perjantaiaamuna työpaikalle juomaan aamukahvit.

Mutta siis, synnytys lähti käynnistymään perjantaiaamuna yhdeksän aikoihin hyvin lievillä, mutta säännöllisillä supistuksilla, jotka puolenpäivän aikaan muuttuivat napakammiksi ja väli tihentyi neljään minuuttiin. Tällä kertaa sairaalaanlähdön muistisääntönä käytin viime kerrasta opittua: "Tule sitten uudestaan, kun ei enää naurata." No, olisin kyllä pystynyt vielä naureskelemaankin, mutta koska supistukset olivat tulleet jo niin pitkään tasaisesti neljän minuutin välein ja miehen pelko kätilöksi joutumisesta alkoi käydä häiritseväksi, päätimme lähteä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Sairaalaassa olimme kello neljä iltapäivällä ja olin kolme senttiä auki, mutta kanavaakin oli vielä reilu sentti jäljellä. Huokailin, että tästä tulisi vielä pitkä päivä.

Pääsimme samaan synnytyssaliin, jossa olimme viimeksikin. Tuossa salissa oli meille parisänky ja telkkari, joten eikun kuluttamaan aikaa. Mutta eipä siinä juuri ajanvietettä tarvittu, kun supistukset napakoituivat kerta kerralta. Olin jo odottanut ilokaasua helpotuksen toivo mielessä, mutta tällä kertaa sairaalassa tarjoiltiinkin varmasti jotain laimennettua litkua! Viime kerralla sain kokea ensikännit uudestaan ja naureskelin hassua ääntäni. Nyt ei enää tullut ensikännejä eikä yhtään iloa. Mutta pääasia, että isällä sentään oli iloinen mieli.

Kylvystä sain hetkellistä rentoutusta supistusten välillä, mutta kun amme oli täynnä, oli jo aika päästä sieltä pois ja saada tehokkaampaa apua.

Kylvyn jälkeen puhkaistiin kalvot ja laitettiin kohdunkaulan puudute. Eikä tietenkään mitään apua. Tässä vaiheessa olin auki n. 5-6 cm. Pyysin spinaalin, mutta tunnustellessaan kohdunsuuta supistuksen aikana, kätilö totesi, että loppu aukeaminen tapahtuisi enää vain muutamalla supistuksella, eikä siten muuta lievitystä ehdittäisi enää antaa. Eli koen tehneeni melko luomusynnytyksen.

Kaikenkaikkiaan synnytys oli melko nopea ja vaikka kipeimpien supistusten aikana vannoin, että seuraava kyllä syntyy sektiolla, ei minulle kuitenkaan jäänyt huonoa muistoa tästäkään kerrasta. Joten todennäköisesti joudun synnyttämään vielä kolmannenkin alateitse.

Aivan täysin säikähdyksittä ei kuitenkaan selvitty. Ensinnäkin kalvojen puhkaisun yhteydessä huomattiin, että lapsivesi oli vihreää. Vauvalla on siis jossain vaiheessa ollut ilmeisesti jokin hätänä, koska hän on kakannut lapsiveteen. Tämä taas on aina tulehdusriski. Lisäksi kun olin jo puskenut vauvan pään näkyviin, kätilö huomasi, että napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa pään ympäri, ja se jouduttiin heti siinä vaiheessa leikkaamaan katki. Siinä jo pienen hetken päässäni ja rinnassani alkoi jyskyttää, kun tajusin ettei vauva ollut heti päästänyt ääntä, mutta onneksi sitä tunnetta ei tarvinnut kauaa kestää - vauva parkaisi!

Meille oli syntynyt tyttö! Terve tyttö! Täydellin tyttö!!

Mutta vaikka olin jo saanut pitää vauvaa rinnallani hyvän tovin ja todennut kaiken olevan nyt hyvin, niin silti pelkäsin koko sen ajan, kun vauva oli isän ja kätilön kanssa hoitohuoneessa mittauksessa ja pesulla. Mitä jos he kohta tulevat takaisin huolestunut ilme kasvoillaan ja toteavat, ettei kaikki olekaan hyvin? Helsingissä ollessamme olin kuullut myös vauvasta, jolla ei ollut peräreikää. Se oli huomattu synnytyksen jälkeen, kun oli yritetty mitata lämpöä. Sen jälkeen sillä vauvalla olikin jo kiire Helsinkiin.

Mutta niin vain huoneesta tulikin takaisin ikionnellinen isä ylpeä ja ihaileva ilme kasvoillaan, pieni nyytti sylissään <3

Itse olin synnytyksen jälkeen kuin mitään en olisi tehnytkään! Kävelin itse reippaasti vuodeosastolle vauva kainalossa. En saanut repeämiä, enkä menettänyt ylimääräistä verta, joten olin elämäni kunnossa. (Peräpukamat ovat asia erikseen ja niistä en nyt aio mainita.)

Kotiin pääsimme sunnuntaina. Olisimme voineet päästä jo heti lauantaina, mutta koska lapsivesi oli vihreää ja näin ollen tulehdusriski olemassa, piti tulehdusarvoja seurata pari päivää. Onneksi alkuun hieman koholla olleet valkosolut laskivat kuitenkin hienosti ja muissa arvoissa ei ollut valittamista. Mutta eihän se edelleenkään hyvältä tunnu katsoa, kun omaa vauvaa pistetään neulalla kantapäähän uudestaan ja uudestaan ja rutistellaan jokaikinen veripisara talteen. Vielä kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri määräsi nämä arvot tarkistettavan ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Tulehdusarvojen lisäksi hän määräsi vielä bilirubiinin, varmuuden vuoksi. Kyllä oli pitkä pari tuntia odottaa tuloksia, kun oli jo kauhea hinku saada pukea omat vaatteet päälle ja päästä kotiin. Olin jo koko lauantaipäivän tarkkaillut vauvan ihoa, olisiko mahdollisesti ehkä aavistuksen havaittavissa keltaisuutta... neuroottista. Mutta turhia olivat huoleni, kaikki oli juuri niin kuin pitikin! Ultraan saimme vielä lähetteen, ihan vain varmuun vuoksi, ja jotta itse saisin rauhan ajatukselta, mitä jos...

Nyt olemme olleet kotona viisi päivää ja kaikki on sujunut hienosti. Tai no, vauvan osalta hienosti. Yleensä tämä äiti on ollut teflonia, joka ei juuri koskaan sairasta, mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen on näköjään aina maattava sängyssä kuumeen kourissa. Viimeksi heti synnytyksen jälkeen sain kohtutulehduksen, joka nosti korkean kuumeen ja nyt sain heti rintatulehduksen. Isä on nyt saanut hoitaa kahta prinsessaansa.

Suuri helpotus on ollut myös imetyksen onnistuminen kerrasta. Vaikken siitä paineita ottanutkaan, vaan ajattelin, että imetän tai en, mikäli onnistuu tai sitten ei. Esikoinen ei tahtonut aluksi millään käsittää, miten rinnasta imetään, mutta tämä tyttö nappasi heti kunnon imulla kiinni. Sujuu siis imetys, myös rintakumilla tarvittaessa sekä tuttipullosta juominen. Vauva ei siis ole täysin äidistä riippuvainen, vaan äitikin pääsee käymään asioilla, kun isä voi syöttää vauvan. Vielä tosin tuntuu, että tyttö on pohjaton, sillä ruokahalu on aivan käsittämätön. Rintamaitoni ei siis taida vielä riittää, vaan korvikkeeseenkin on turvauduttava. Toivottavasti meijerituotanto tästä kuitenkin vielä vilkastuu.

Ja kuten yleensä kaikki tapahtuu aina kerralla, niin myös asuntoasiamme alkavat pikkuhiljaa selvitä. Tarjous on tullut ja nyt vain odottelemme ostajien oman asunnon myyntiä. Dominorivistö huojuu jo!

Ja vielä kaiken kukkuraksi kuukauden päästä tapahtuu muutakin ihanaa, mutta siitä lisää myöhemmin :)

Menneisyys on jättänyt jälkensä, mutta uusi luku on silti alkanut.

Pyhäpäivän ajankulua

Nautimme eilen aurinkoisesta ja lämpimästä syyspäivästä kävellen paikallisella hautausmaalla. Kolme tuntia siinä vierähti mukavasti, kun koko alue, jokainen hautarivistö oli kierretty. Eikä se silti saanut aikaiseksi mitään edistymistä synnytyksen suhteen!

Mielestäni hautausmaalla on mukavaa kierrellä. Tai ehkä vähän ahdistavaakin. Toisinaan. Mutta on se mielenkiintoistakin. Varsinkin vanhat haudat ovat kiinnostavia vanhoine teksteineen, jotka kertovat omaa tarinaansa vainajasta ja tämän aikakaudesta. Lisäksi vanhoista hautakivistä löytää hienoimmat nimet - ja myös ne oudoimmat nimiyhdistelmät, Varma Laina... Tilallisten, torpparien, maanviljelijöiden, emäntien, kansakoulunopettajien, valtionpäivämiesten, ritarien, ym joukkoon mieheni hautakivessä tulee kuulemma sitten joskus lukemaan "velallinen".

Ahdistavaksi touhu muuttuu siinä vaiheessa, kun löytää lasten hautoja. Ja yllättävän monta niitä löytyikin. Toisaalta mielessä käy kyllä helpotuskin sen suhteen, että emme tosiaan ole ainoita, joiden lapsi löytyy hautausmaalta. Mutta aina tuollaisen hautakiven kohdatessa alkoi miettiä näiden lasten kohtaloa. Miksi he ovat kuolleet? En tiedä, kumpi on surullisempaa: se, että lapsi on syntynyt ja kuollut samana päivänä, hengittämättä ehkä kertaakaan tai ainakin elänyt vain muutaman päivän, vai se, että lapsi on ehtinyt elää jo kymmenisen vuotta. Ei kai niitä voi asettaa järjestykseen. Molempia tapauksia sieltä löytyi.

Olimme kiertäneet miltei puolet hautasmaasta, emmekä olleet löytäneet vielä yhtäkään omaa nimeämme, vaikka erikoisia ne eivät olekaan. Mutta sitten, yhdeltä ainoalta hautarivistöltä löysimme ne kaikki ja paljon muutakin, jotka liittyvät meidän elämäämme. Löysimme meidän molempien kaikki etunimet, löysimme poikamme nimen (tosin se ei ole yllättävää, sillä varmasti 1/4 koko hautausmaan kivistä löytyy tuo nimi), löysimme haudan, johon oli haudattu puolivuotias poika, ja löysimme minun suvustani tulevan etu- ja sukunimen sekä mieheni suvusta tulevan etunimen. Oli aika karmivaa löytää kaikki tuo tieto vain siltä yhdeltä ainoalta riviltä.

Mutta kaikenkaikkiaan oli hyvin mielenkiintoinen sunnuntaikävely. Lämmin syyspäivä, tunnelmallinen hautausmaa, kauniita kiviä, hassuja nimiä ja mielenkiintoisia tarinoita.

***

Tämä ei muuten ollut ainoa kerta, kun olemme kuluttaneet aikaa hautausmaalla. Vuosi sitten Helsingissä ystävämme houkutteli meidät pyhäinpäivän iltana kello 22 Hietaniemen hautausmaalle. Mikäs sen parempi tapa viettää pyhäinpäivää, kuin ihastella kynttilämerta kuuluisuuksien ja suurmiesten haudoilla.

Muistopäivät

Eilen perjantaina vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää. Unohdin sen.

Olin kyllä tietoinen siitä ja Facebookissakin siitä oli muistutus kuvaruudun oikeassa yläkulmassa. Mutta jotenkin tuo päivä oli vain yksi päivä muiden joukossa. Yksi normaali viimeaikainen päiväni - pasianssia, musiikkia, kirja, unta, sohva, telkkari. Vasta illalla nukkumaan mennessäni tarkistin vielä Facebookin ja tajusin, mitä olin unohtanut. Toiset kohtalotoverit siellä kertoivat, miten olivat omaa menetettyä rakasta lastaan muistaneet. Minä en.

Tuli paha mieli.

Vaikka eihän tuo yksi päivä mitään tee. En muistele poikaani vain yhtenä päivänä vuodesta. Joka päivä on oman lapseni muistopäivä. Mutta silti, juuri tuona virallisena päivänä en muistanut sytyttää kynttilää.

Tänään korjaan asian. Vein jo haudalle kynttilän ja istutin kevään kukkasipulit odottamaan kevään ensimmäisiä auringonsäteitä. Illalla sytytän kotiin monta kynttilää. Ja muistan. Tänäänkin.

Kaikesta huolimatta

Ihan vaan sellaista kevyttä raskausajan lukemista: Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja varsinkin loppuraskauden lukemistoa parhaimmillaan, kun muutenkin lähestyvä synnytys pyörii mielessä.

Kirjassa päähenkilö oli raskaana Afganistanissa Talibanien vallan aikana ja synnytyksen koittaessa sairaalat oli tarkoitettu vain miehille. Naisten sairaalat sijaitsivat syrjässä, olivat likaisia ja rapakuntoisia eikä siellä ollut asianmukaisia välineitä saati lääkkeitä. Eli ei muuta kuin synnyttämään. Vauva oli perätilassa, eikä siksi olisi mahtunut syntymään normaalisti alakautta, joten sektio oli ainoa vaihtoehto. Ja koska lääkkeitä ei ollut, sektio suoritettiin siltä istumalta ilman nukutusta tai puudutusta - hampaat irvessä veitsi ihon läpi. Huuhteli lääkäri sentään hansikkaansa leikkauksen jälkeen ja asetteli ne nätisti kuivumaan pesualtaan päälle, odottamaan uutta toimenpidettä.

Kyllä tuon lukukokemuksen jälkeen osaa taas arvostaa sanontaa: "On lottovoitto syntyä Suomeen". Ei vain millään voi oma järki käsittää, miten eri tavalla ja huonosti asiat voivat edelleen olla tietyissä maissa. Miten ihmisarvolla ei ole mitään merkitystä, saati naisen arvolla. Mies saa tehdä kotonaan mitä huvittaa, piestä vaimonsa ja lapsensa ja teljetä heidät lukkojen taakse ilman ruokaa ja juomaa moneksi päiväksi. 9-vuotiaat tytöt naitetaan heitä 30-40 vuotta vanhemmille miehille, jotka raiskaavat heidät uudestaan ja uudestaan.

Viime joulukuussa lomailimme kaksi viikkoa Egyptissä ja näin tuota kulttuuria melko läheltä. Oli siis helppo kuvitella kirjan kuvaukset mielessäni. Varsinkin lomakohteessamme Hurghadassa naisia ei liiemmin kaduilla näkynyt. Kairossa heitä näkyi, mutta miltei jokaisella oli koko naisen peittävä burga päällään. Mieskauppiaat kehuskelivat vaimojensa lukumäärällä ja samalla viheltelivät jokaisen naisturistin perään.

Ajoimme bussilla läpi pienien maalaiskylien, joissa ihmiset asuivat pienissä savimajoissaan, joissa ei ollut edes kattoa. Roskia ja ulosteita oli joka puolella. Linja-auton nähdessään lapset yrittivät kiinnittää varakkaiden turistien huomion ja osoittivat sormillaan vuoroin mahaansa, vuoroin suuhunsa. Se oli hyvin ahdistavaa - kun itse söi bussissa Pringlesejä ihan vain mielitekoonsa.

Vaikka meillä on monesti asiat kovin huonosti, kun netti pätkii, kaupasta ei saa lempijuustoa eikä ole varaa ostaa sitä varsinaista unelmien taloa, niin silti, ihan kaikesta huolimatta, olen tyytyväinen elämääni.

P.s. Suosittelen tuota kirjaa.

Liian pieni enkeliksi

Haluan nyt julkaista täälläkin tekstin, jonka kirjoitin heti poikani kuoleman jälkeen. Se kertoo kaiken, mitään kaunistelematta. Ehkä tämä teksti myös avaa enemmän aikaisempia ja tulevia kirjoituksiani.


15.1.2010 meille syntyi poika. Täydellinen poika. Ensinnäkin hän oli poika, jota olimme salaa toivoneetkin ja toiseksi hän oli terve, vaikka se nyt kai oli itsestäänselvyyskin. Tietysti meille syntyy terve lapsi. Ensimmäiset kuusi viikkoa olivat ihanaa vauva-arkea, vaikka ongelmiakin tietysti oli. Aluksi ongelmia tuotti imetys, seuraavaksi painon liian hidas kasvu. Kakka oli kummallisen väristä ja iho keltainen. Mutta kai se nyt vaan voi olla?

Sitten tippui ensimmäinen pommi. Ihon keltaisuuden vuoksi Fransista piti ottaa verikoe. En voinut millään käsittää, että pieneltä, alle 4 kiloiselta vauvaltani otettiin verikoe, kuten aikuiselta ihmiseltä. Pidin kauhuissaan itkevää lasta sylissäni, kun laboratorionhoitaja pistää neulan vauvan käsivarteen. En voinut aavistaakaan, että tähänkin touhuun voisi joskus vielä tottua. Verikoetulosten jälkeen jouduimme lähtemään suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Diagnoosi oli miltei selvä: harvinainen synnynnäinen sairaus nimeltään sappitieatresia. Miten saattoikaan silloin tuntua kamalalta, että lapseltani puuttui sappirakko, jota ihminen ei välttämättä edes tarvitse. Mutta lapseni oli epätäydellinen. Miten häntä joskus koulussa asiasta kiusattaisiin, saatikaan kun kävi ilmi, että ainoa parannuskeino sairauteen oli leikkaus, josta jäisi pysyvät arvet ja sisuskalut olisivat vielä eriskummallisemmat.

Sappitieatresia on siis todellakin synnynnäinen sairaus, joka esiintyy noin neljällä lapsella Suomessa vuosittain. Maksan ulkoiset sappitiehyeet ovat surkastuneet tai puuttuvat kokonaan, jolloin sappineste ei pääse virtaamaan maksasta pois, tuhoten lopulta koko maksan. Sairaus hoidetaan leikkauksella, jossa pala ohutsuolta liitetään suoraan maksaan ja näin ollen rakennetaan sappinesteelle uusi reitti. Yleensä leikkaus auttaa niin, että maksansiirtoa ei tarvitse ehkä tehdä koskaan (tosin tämä on erittäin epätodennäköistä), tai ainakin vasta aikuisiällä tai edes vähän myöhemmin lapsuudessa. Mitä myöhemmin, sitä parempi. Ilman leikkausta elinikä olisi vain noin 8 kuukautta.

Sairaalan päivystyksestä siirryimme vielä samana yönä Turkuun lastenosastolle. Siellä aloitettiin heti diagnoosin varmistavat kokeet. Pääsimme kuitenkin viikonlopuksi kotiin pitämään ristiäiset, mutta juhlien jälkeen oli aika palata todellisuuteen ja lähteä takaisin Turkuun. Vietimme vielä koko viikon Turussa, jossa Fransista otettiin edelleen vain lisää kokeita. Frans jopa nukutettiin ensimmäistä kertaa ja luoja, mutta sekin pelotti niin kamalasti. Diagnoosi varmistui ja pääsimme taas viikonlopuksi kotiin odottamaan tulevaa viikkoa, jolloin matkaisimme Helsingin lastenklinikalle leikkaukseen.

Tähän asti olimme saaneet olla Turussa yhdessä koko perhe aamusta aamuun. Helsingissä ei saanutkaan enää olla yötä samassa huoneessa, mutta onneksi pääsimme sairaalan vieressä sijaitsevaan Ronald McDonald lastentalosäätiön taloon.

Kahdeksan viikon ikäisenä Frans leikattiin ja leikkaus sujui odotetusti. Sitten vain odoteltaisiin, että veriarvot lähtisivät paranemaan. Odotettiin ja odotettiin. Toivottua tulosta ei kuitenkaan tapahtunut. Arvot seilasivat edestakaisin.

Sairauteen kuuluu, ettei rasvat imeydy normaalisti, joten ruokavalio koostuu kaikista rasvaisimmista tuotteista ja lisäravinteista. Niinpä pelkkä rintamaito ei enää riittänyt, vaan piti käyttää apteekin korviketta, joka maistuu aivan hirveältä ja haisee koiranruualta. Frans ei tietenkään oppinut tätä juomaan, joten tarvittiin nenämahaletku. Sairaalassa ollessamme yritin ja yritin taistella korvikkeen kanssa, mutta Frans piti pintansa eikä juonut. Niinpä minun oli päästävä yli pakkomielteestäni nenämahaletkun suhteen ja otettava poika kiltisti kotiin letkun kanssa. Jotenkin tuntui, että sairaus seuraisi koko ajan mukana, kun nenämahaletku on siitä muistuttamassa. Mitä ihmisetkin kaupassa sanoisivat...

Pääsiäiseksi pääsimme kotiin. Kaksi kertaa ehdimme käydä Helsingissä kontrollissa, kunnes tippui toinen pommi. Veriarvot eivät vain parantuneet, joten maksansiirto tulisi olemaan edessä odotettua aiemmin. Syksyllä Frans pääsisi siirtolistalle. Ehdimme olla kotona kaksi kuukautta, mutta hassua kyllä, minulla on kovin vähän muistoja tuosta ajasta. Lähinnä muistot koskee vain syömistä, joka oli todellista taistelua. Yritin imettää ja syöttää soseita, mutta samalla piti myös letkuttaa korviketta letkuun, jotta tarvittava energiamäärä täyttyisi. Poika oli koko ajan ähky ja oksenteli paljon. Soseita hän ei oppinut syömään kunnolla. Ihmekös tuo, kun maha täytetään joka tapauksessa letkun kautta. Fransin mahakin alkoi olla todella suuri. Kerran siitä lääkärille mainitsin ja hän sanoi vain, että se kuuluu asiaan, kun maksa suurenee. Päivät kuluivat syödessä, lääkkeiden annossa, oksennuksia siivoillen, korvikemaitoa keitellessä...

Eräänä toukokuun lopun lauantaina ihmettelin, kun Fransin iho oli aivan punainen. Soitin siitä sitten päivystykseen ja sieltä käskettiin heti näytille, sillä allerginen reaktio saattaa salpata hengityksen. Terveyskeskuksen päivystyksessä pääsimme jonon ohi, koska Frans vaikutti kovin väsyneeltä. Mutta mitäpä siellä muuta osattiin sanoa, kuin että suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Siellä sitten odoteltiinkin koko ilta - kun muut nuhanenät menivät jonon ohi. Lopulta meidät otettiin osastolle sisään, koska Fransilla oli hieman kuumetta. Sairauteen kuuluu myös suuri tulehdusriski, jolloin kuumeen noustessa pitää heti aloittaa suonensisäinen antibiootti. Jouduimme infektio-osastolle eristyksiin. Sanoivat, että Fransin terveyden turvaamiseksi, mutta oikeasti siksi, että olimme viimeksi olleet Helsingissä. Sairaalabakteerin pelossa Helsingistä tulleet potilaat eristetään aina siihen asti, kunnes mrsa-näytteet ovat puhtaat.

Vietimme sairaalassa miltei viikon, vaikka aina piti päästä kotiin seuraavana päivänä. Frans kävi suuren mahansa vuoksi ultraäänessä, jossa todettiin mahassa olevan askites-nestettä, mikä johtui maksan huonosta toiminnasta. Ultrassa röntgenlääkäri ihmetteli Fransin suolen olevan oudosti mutkalla ja sanoinkin sitten hänelle, että Fransin sairauteen kuuluu oireyhtymä, jossa suolet ovat hieman eri tavalla mutkalla. Lopulta hän kuitenkin pyysi vielä takapäivystäjän paikalle ja esitteli tälle, että tässä on sappitieatresiaEPÄILY. En ollut varma kuulinko oikein, joten en kommentoinut. Aikansa ihmeteltyään lääkäri kysyi, oliko Frans ollut tässä välissä jossain muussa sairaalassa. Heillä siis oli tiedossa ainoastaan se, kun Frans ihan aluksi tuli sairaalaan huonojen veriarvojen vuoksi. Eivät sitten mahaa ultratessaan huomanneet pojan koko vatsan yli kulkevaa tuoretta arpea! Ihmekös tuo, että suoli oli vähän oudosti mutkalla, sehän oli vain liitetty suoraan maksaan.

Sairaalassa ollessamme Frans jatkoi kuumeilua ja rajua oksentelua. Lopulta itkin lääkäreille, että haluan ehdottomasti, että Frans siirtyy Helsinkiin, jossa on ainoa oikea tietotaito tähän sairauteen. Veriarvot olivat huonontuneet reilusti, joten pelkäsin todella, että nyt mennään huonompaan ja lujaa. Lopulta siirryimmekin ambulanssilla Helsinkiin.

Helsingissä lääkäri sanoi, että siirtokokeet aloitetaan heti ja siirtolistalle Frans pääsee ennen juhannusta. Käskettiin myös varautua siihen, että tulisimme olemaan Helsingissä siirtoon asti. Saimme taas Mäkki-talosta paikan ja järjestin elämämme Helsinkiin. Frans voi olosuhteisiin nähden hyvin ja lopulta lääkärit keksivätkin, ettei ole perusteita pitää Fransia sairaalassa. Saimme valita haluammeko kotiin, lähisairaalaan vai Turkuun. Ensin tuntui kurjalta, kun taas piti miettiä kaikki käytännön järjestelyt uudestaan. Ei riittänyt, että oli tarpeeksi huolissaan pojan voinnista, vaan samalla piti myös miettiä miten järjestää oman elämänsä, missä yöpyy seuraavan yön. Aikani punnittuani vaihtoehtoja, tulin siihen tulokseen, että koti voisi kuitenkin olla mukavin paikka, vaikka sairaalassa olisi turvallisinta. Meidät päästettiin kotiin kuitenkin Turun kautta.

Mutta kotiin emme koskaan ehtineetkään. Turussa ollessamme Fransin tilassa tapahtui aina sen verran muutoksia, ettei kotiin voinutkaan lähteä. Onneksi saimme taas asunnon. Wihuri-säätiön lahjoittama asunto lasten vanhemmille sijaitsi aivan sairaalaa vastapäätä. Tosin ensimmäinen käynti asunnossa oli melkoinen tiputus ja järkytys Mäkki-taloon tottuneelle. Mutta pääasia, että oli katto pään päällä, lähellä sairaalaa ja ilmainen.

Seilasimme Turussa kolmen eri osaston väliä. Ensin olimme taas infektio-osastolla eristyksissä, sitten tavallisella osastolla, seuraavaksi kovan kuumeilun ja lisääntyneen askiteksen vuoksi tehovalvontaosastolla ja lopulta tarpeeksi resursseja Fransin hoitoon oli jälleen infektio-osastolla. Sinänsä meille oli ihan sama, millä osastolla oltiin, mutta toisaalta tuntui raivostuttavalta, kun tieto eri osastojen välillä ei kulkenut tarpeeksi hyvin, hoitajia alkoi olla kymmeniä ja aina sai selittää asiat uudelle hoitajalle. Tosiaan tuota askitestakin kertyi välillä niin paljon, että kun Fransin pituus oli 64cm, myös mahan ympärys oli 64cm. Lopulta Turussa sanottiin, että siirtyisimme Helsinkiin, jossa Fransille tehtäisi ruokatorvitähystys (kuuluu sairauteen), ja olisi jo järkevintä jäädäkin Helsinkiin. Se sopi meille. Saimme taas järjestymään huoneen Mäkki-talosta.

Helsingissä kuitenkin sanottiin, että tulimme vain käymään, koska edelleenkään heillä ei ole resursseja pitää näin hyväkuntoista lasta siellä. Että otti pattiin, kun juuri olin järjestänyt jälleen kerran elämämme Helsinkiin.

Mutta sitten olikin jo aika kolmannelle pommille. Vielä ollessamme Helsingissä sunnuntai-iltapäivällä Fransin saturaatio alkoi laskea eikä kohta edes lisähappi auttanut. Aikaisemmin päivällä Frans oli oksentanut ja hoitajat epäilivät, että ehkä oksennusta oli mennyt myös keuhkoihin. Paikalle hälytettiin anestesiapäivystäjä, joka järjestikin Fransille samantien tehopaikan. Lääkäri sanoi heti, että nyt ei välttämättä käy hyvin. Frans saattaa kuolla. Piinallisten minuuttien, ehkä tunnin kuluttua pääsimme teholle, jossa lääkärit sanoivat, että Fransin tila on erittäin kriittinen. Teholle tullessaan poika oli mennyt elottomaksi ja jouduttu elvyttämään. Elottomuus oli kestänyt alle 5 minuuttia, jolloin ei pitäisi olla aivoille vaaraa. Se sunnuntaipäivä oli ilmastoltaan erittäin painostava ja hiostava. Illalla ollessamme teholla tuli kesän pahin ukkoskuuro. Aamulla menimme taas teholle, jossa lääkärit eivät antaneet juurikaan toivoa. Ilma oli synkkä ja sateinen.

Koko päivän vain odotimme soittoa sairaalasta, että Frans on kuollut. Tähän asti olimme odottaneet aivan toisenlaista puhelua, elinsiirtopuhelua. Mietin jo, mikä kuva valittaisiin muistokynttilän viereen, miten palaisin töihin. Asia oli pakko käsitellä konkreettisten asioiden avulla. Puhelua ei kuitenkaan tullut. Iltapäivän vierailulla toivon kipinä alkoi taas nousta. Keuhkojen tilanne näytti jo hivenen paremmalta. Silti edessä oli vielä suuri kysymys - ehtisikö uusi maksa ajoissa? Vaikka keuhkot alkoivatkin parantua pikku hiljaa, maksan tilanne meni vauhdilla huonompaan. En jaksanut enää uskoa, että maksa ehtisi tulla. Toivoa kuitenkin oli.

Viimein se päivä tuli. Lauantaina puhelimeni soi ja naisääni ilmoitti, että Fransille on löytynyt mahdollinen luovuttaja. Mikään ei kuitenkaan ollut vielä varmaa. Siirto voitaisi peruttaa vielä viime hetkellä leikkaussalissa, mikäli huomattaisiin, että siirtomaksa ei ole sopiva. Maksansiirto tehdään aina yöllä, jolloin siihen on irroittaa tarpeeksi tekijöitä. Illalla seitsemän aikaan maksa olisi irrotettu luovuttajasta. Kymmeneltä Frans vietäisi saliin ja puolen yön aikaan alkaisi siirto. Kyllä siinä sai koko päivän jännittää, kestääkö Frans iltaan asti. Frans alkoi olla todella väsynyt. Viimeisissä kuvissa poika näyttää niin pelokkaalta. Mutta ilta tuli ja poika kesti. Yllättävän hyvin pystyimme nukkumaan sen yön. Kahdelta heräsin ja mietin, että nyt on Fransin maksa irrotettu. Kolmen jälkeen heräsin taas ja pelkäsin, että jos nyt puhelin soi, se ei tiedä hyvää. Seuraavaksi heräsin viiden jälkeen. Nyt saisi puhelin soida, siirron pitäisi olla ohi. Mutta puhelua ei kuulunut. Seitsemään asti kituutin, jolloin soitin teholle. "Kyllä Frans tuli teholle jo puoli kuuden aikaan, eikö kirurgi soittanut?" No eipä soittanu ei, "taisi unohtaa". Mutta pääasia, että leikkaus oli onnistunut!

Frans sai siirron aivan viime tipassa. Vanha maksa oli jo kuiva rusina. Siirre oli aikuisen maksa, joka oli leikelty niin pieneksi kuin se oli mahdollista. Sopivan kokoisia maksoja näin pienille on harvoin saatavilla. Maksa on kuitenkin siitä kiitollinen siirtoelin, että sitä voidaan pilkkoa ja se sopeutuu kehoon niin hyvin, kuin se olisi ollut siellä aina. Siirron jälkeinen kolme kuukautta on kuitenkin riskialtista aikaa, ja lääkärit varoittelivatkin, että siirron jälkeen on vielä hyvin raskasta. En uskonut. Miten muka voi olla raskasta, kun siinä vaiheessa sairaalassa ollaan enää toipumassa. Tähän asti sairaalassa odotettiin tuomiota.

Olin nähnyt kuvia muista potilaista, joilla siirron jälkeen oli maha jätetty turvotuksen vuoksi auki ja peitetty maha kalvolla. Kaunis näky se ei ollut. Mutta nyt kun siinä makasi oma poika, joka oli saanut uuden mahdollisuuden uudella maksalla, ei näyn ollut mitään väliä.

Vietimme teholla siirron jälkeen miltei neljä viikkoa. Normaalisti aika on vain noin viikon. Frans oli kuitenkin ennen siirtoa niin huonossa kunnossa, eikä keuhkot olleet vielä täysin kunnossa, joten toipuminen otti aikaa. Viikko siirrosta, huomattiin että maksan viereen oli kertynyt sappinestelammikko, joka oli tulehtunut. Se piti poistaa leikkauksella. Kaksi päivää tästä huomattiin, että suolessa oli reikä. Taas oli edessä reissu leikkaussaliin. Suolessa oli vielä tämänkin jälkeen pieni reikä, mutta sen uskottiin korjaantuvan itsestään. Hengityskonetta yritettiin irrottaa muistaakseni kolme kertaa, mutta aina siihen jouduttiin takaisin, kun hapetusarvot huononivat. Lopulta Frans pärjäsi c-pap-laitteessa (ylipainehappiviikset) ja pääsi osastolle.

Siirrosta oli kulunut jo kuukausi, ja normaalitapauksessa tässä vaiheessa olisi voinut haaveilla jo kotiinpääsystä. Tosin olimme kyllä varautuneet olemaan kolmekin kuukautta, sillä pienillä toipuminen vei vähän kauemmin aikaa. Siirron jälkeen tulehdusarvo seilasi edestakaisin ja nousi nousemistaan. Syytä ei meinattu keksiä vaikka yritettiin mitä. Syöminen ei myöskään onnistunut vieläkään. Olin elänyt ruusunpunaisissa kuvitelmissa, joissa nenämahaletkusta päästäisi heti siirron jälkeen eroon, sillä syöminen alkaisi heti sujumaan hienosti, eikä enää olisi pakko syödä niin paljoa. Tässä kohdin sitten vähän turhauduinkin, sillä syöminen ei todellakaan lähtenyt näin käyntiin. Yrityksistä huolimatta Frans ei vain edistynyt syömisessä. Fyysisestikin Frans kehittyi toivomaani hitaammin. Uskoin kuitenkin, että edistys olisi huimaa kun pääsisimme kotiin.

Kahden kuukauden kohdalla kävimme jo kotiinlähtökeskusteluita. Mutta ongelmat vain jatkuivat. Frans sai siirron jälkeen EBV-viruksen. Kyseessä on sama virus, jonka jokainen sairastaa pusutautina. Virukseen ei ole kunnollista lääkettä vaan se vain sairastetaan pois. Tai näin se menee terveillä ihmisillä. Fransin kehon puolustusmekanismi oli ajettu alas hylkimisenestolääkkeillä. Ainoa keino olisi vähentää lääkkeitä, mutta aina kun lääkkeitä vähennettiin, Fransin keho alkoi hylkiä maksaa. Tämän vuoksi piti taas antaa iso kortisonipaukku, joka tietysti antoi taas uutta puhtia virukselle. Oltiin oravanpyörässä.

Jossain vaiheessa lääkäri sanoi, että EBV-virus voi jossain harvoissa tapauksissa aiheuttaa lymfoomaa, eli imusolmukesyöpää. Toinen lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että kyseessä on vain teoreettinen mahdollisuus. 20 vuoden aikana lasten elinsiirtoja on tehty yli 400, näistä 7 on saanut lymfooman ja valitettavasti näistä 3 on menehtynyt. No eipä mennyt montaakaan päivää, kun Fransilla epäiltiin imusolmukesyöpää. Taas oli edessä mahan avaus, jolloin imusolmukkesta otettiin koepala. Tulos oli pahanlaatuinen. Toivoa kuitenkin oli, sillä 2000-luvun puolella oli kehitetty uusi lääke, jonka pitäisi tuhota nuo kyseiset b-solut. Lääkettä annettaisiin neljä kertaa viikon välein. Kolmen annoksen jälkeen näytti paremmalta. Ultran mukaan alue oli pienentynyt. Isommat tutkimukset tehtäisiin kuitenkin seuraavalla viikolla, neljännen annoksen jälkeen. Sitten päätettäisiin jatkosta ja annettaisiin ehkä vielä pieni annos kunnon solunsalpaajia.

Meillä oli toivoa päästä jouluksi kotiin. 16.11. pääsimmekin yllättäen kotilomalle. Olimme aivan innoissamme! Ja kuinka innoissaan olikaan Frans, kun pääsi ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kotiin! Aivan kuin hän olisi vielä muistanut, että tämä oli hänen kotinsa, täällä hänen kuului olla, eikä sairaalassa. Poika voi aivan loistavasti. Pieni limaisuus, joka oli vaivannut sairaalassa, oli nyt poissa. Frans oli niin iloinen. Tähän asti olin ollut vähän taikauskoinen Fransin huoneen kunnostamisen kanssa. Viikko sitten olin kuitenkin käynyt tyhjentämässä huoneen kaapit ja täyttämässä ne Fransin vaatteilla ja tavaroilla. Kaikki oli valmista pojan kotiinpaluulle.

Heti samana iltana, kun pääsimme kotiin, Fransia kävivät katsomassa isovanhemmat, Fransin täti ja eno tyttöystävänsä kanssa. Seuraavana päivänä kävi vielä Fransin setä tyttöystävänsä kanssa ja taas täti uudestaan poikaystävänsä kanssa. Olin jo pitkään miettinyt minkälaisen kakun teen sitten, kun pääsemme kotiin - ja sellaisen tein. Kävimme myös päiväkävelyllä naapurissa katsomassa Fransin tulevaa parasta kaveria, sekä juttelimme toisen naapurin kanssa, jonka kanssa emme juurikaan ole edes tekemisissä. Keskiviikkona otimme Fransista joulukorttikuvia - ja niistä tuli täydellisiä! Tein myös Fransille perunamuusia, ja olin niin ylpeä, kun poika suostui ottamaan lusikan suuhunsa. Olimme myös jo pitkään haaveilleet, kuinka viemme Fransin saunaan sitten kun hän pääsee kotiin. Ja Frans pääsi saunaan. Saunan ja kylvyn jälkeen isä antoi Fransille hyvänyön suukon, ja minä menin Fransin kanssa lukemaan iltasatua. Sen jälkeen laitoin Fransin sänkyyn, annoin suukon otsalle ja laitoin makuuhuoneen oven kiinni. Frans jäi hymyilemään Herra Hakkaraisen soittaessa tuutulaulua.

Tippui viimeinen pommi. Kului vain muutama minuutti, kun Frans alkoi itkeä. Itku ei ollut kipuitkua, eikä hätääntynyttä, vaan lähinnä hän oli tyytymätön ratkaisuun, että jäi yksin pimeään huoneeseen. En mennyt heti. Voi, miksi en mennyt... Mennessäni huoneeseen kuulin jo kuinka Frans ikäänkuin kurlasi. Hänen päänsä oli täysin oksennuksessa. Nostin pojan ylös ja katsoin kuinka hän oli aivan kalpea. Juoksin Frans sylissä alakertaan, jossa isä oli juuri tulossa saunasta. Frans oli edelleen kalpea ja poissaoleva. Hengitys kuitenkin kulki. Soitin Helsinkiin osastolle, jossa hoitaja sanoi, ettei olisi hätää, mikäli poika ei ole sininen ja hengitys kulkee eikä krohise. Ei ollut mitään näistä. Tuntui, että värikin alkoi palata poskille. Suihkutimme Fransin puhtaaksi ja käärimme lämpimän peiton sisään. Frans tuntui rauhoittuvan, vaikkakin oli edelleen väsynyt ja ehkä poissaoleva. Ehkä tässä oli jo niin tottunut näkemään Frans huonossakin kunnossa, ettei tajunnut, miten paha tilanne todellisuudessa oli. Frans oli sylissäni, kun tuntui, että taas tulee oksennus. Isä otti hänet syliinsä ja eipä aikaakaan, kun hän käski soittaa ambulanssin. Frans ei hengittänyt kunnolla. Isä aloitti elvytyksen. Hän ehti elvyttää noin 8 minuuttia ennen kuin ambulanssi tuli. Itseasiassa pihassamme oli tuolloin puoli 11 tietämissä kaksi ambulanssia ja yksi ensivasteyksikön auto. Yhden hoitajan tullessa sisälle hän kysyi muilta, jotka olivat jo työn touhussa, oliko toivoa. Kukaan ei vastannut. Pieni taistelijapoikamme makasi keskellä eteisen mattoamme pelkässä vaipassaan - elottomana. Hoitajat yrittivät elvyttää puoli tuntia - tuloksetta. Lopulta kaikki hiljeni. Hoitajat eteisessä siivosivat jälkensä, paitsi mattoon jäänyttä veritahraa. Frans makasi keskellä lattiaa valkoisen pyyhkeen alla. Odotimme vielä poliiseja paikalle, koska heidän on tultava aina, kun potilas kuolee kotona ja antavat luvan ambulanssihenkilökunnalle siirtää vainaja autoon. Isä teki viimeisen raskaan työn nostaessaan kuolleen poikansa ambulanssiin ja lähdimme viemään Fransia keskussairaalaan.

Illan jälkeen oli paljon kysymyksiä. Mitä tapahtui?! Hetki sitten kaikki oli hyvin. Olisko tätä tapahtunut, jos olisimme olleet sairaalassa? Teimmekö jotain väärin? Miksi jätin vauvan nukkumaan selälleen ja annoin hänen tukehtua oksennukseen. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut järkevältä, sillä poika ei tuntunut siltä, kuin olisi tukehtunut oksenunkseen.

Perjantaina kävimme Helsingissä hakemassa Fransin tavarat ja tyhjentämässä Mäkki-talon. Samalla saimme myös kuulla ruumiinavauksen tuloksen. Se oli helpotus. Kuolinsyyksi todettiin vuoto suolessa. Mitään ei siis ollut tehtävissä, ei sairaalassa, ei kotona. Oksennus oli vain koko tapahtuman loppuhuipennus. Avauksessa huomattiin myös maksan pinnalla olevan valkoisen kumimaisen mötin - syöpää. Vasta nyt tajuttiin (tai ainakin kerrottiin meille), kuinka huono tilanne kuitenkin oli. Takeita selviytymisestä ei olisi ollut.

Poikamme oli oikea taistelija. Hän tarvitsi kaiken tämän, ennen kuin menetti henkensä. Taistelu alkoikin olla jo luonnotonta luonnonvoimia vastaan tappelemista. Uskon, että näin oli tarkoitettu, ja vaikka tästäkin vielä olisi selvitty, niin koska olisi kuitenkin tullut taas seuraava koitos? Parempi, että kaikki tapahtui äkkiä ja ennalta-arvaamatta. Tottakai olisimme selvinneet sairaan lapsen kanssa, mutta toisaalta elämä olisi tullut kyllä hyvin raskaaksi lääkkeineen ja rajoituksineen ja ainaisine pelkoineen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olisi myös ollut niin väärin, että ihmiselle sanellaan jo heti ensimmäisen elinvuotensa aikana, millainen hänen loppuelämästään tulee.

Frans jätti meille mitä kauneimmat jäähyväiset. Hän pääsi kotiin, saimme tehdä kaikki ne asiat, joita suunnittelimme. Koko kahden päivän ajan tunnelma oli niin iloinen ja rakas. Kukaan ei kiukutellut. Ja vielä viimeiseksi saimme antaa Fransille hyvänyönsuukot. Aika oli niin mystinen. Ehkä Frans tiesi... Aamulla maahan satoi lumi. Kaikki oli puhdasta ja rauhallista.

Älä riko kaavaa?

Huomaan tekeväni samoja asioita, joita tein reilu puolitoista vuotta sitten ensimmäisen raskauteni loppumetreillä. En tiedä, teenkö sitä huomaamattani vai tarkoituksella. Enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Muistan, kuinka joulun aikoihin makasin sohvalla, luin kirjaa ja söin suklaata. Oli rauhallinen jouluinen tunnelma. Jossain vaiheessa tätä raskautta muistelin tuota hetkeä ja mietin, kuinka hienoa oli maata ison mahan kanssa ihan rauhassa jouluvalojen tunnelmassa ja lukea. Nyt haluan kokea tuon tunteen uudestaan; tosin ilman joulun tunnelmaa, mutta nyt tunnelman luo syysmyrsky ja ensimmäisten pimeiden iltojen kynttilät. Ei ole kiire minnekään. Voin vain uppoutua kirjaan vaikka koko päiväksi.

Jostain tuli myös ajatus kuunnella pitkästä aikaa Happoradiota. Ja niin huomaan tekeväni taas samaa, kuin viimeksikin kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa - pelaan tietokoneella pasianssia ja Goldstrikea uudestaan ja uudestaan kuunnellen samalla Happoradiota aina vain uudestaan alusta ja laulaen mukana.

Viimeksi ennen synnytykseen lähtemistä tein makaronilaatikon, jotta miehellä olisi sitten syötävää seuraavaksikin päiväksi. Sama ajatus kävi taas mielessäni - jospa tekisin ensi viikolla makaronilaatikon.

Katselin myös vaattekaapissani vaatteita, joita en ole voinut pitää pitkään aikaan ja mietin samalla, mitkä vaatteet mahtuvat taas synnytyksen jälkeen päälle. Mietin, mitkä vaatteet ottaisin sairaalaan mukaan kotiutusmivaatteiksi ja huomasin päätyväni samoihin vaatteisiin, jotka minulla oli mukana viime kerrallakin. Jostain muistin myös, mitä minulla oli päälläni, kun ensimmäisen kerran kävimme pojan kanssa neuvolassa. Ne ovatkin hyvät farkut ja hyvä paita pidettäväksi synnytyksen jälkeen.

Vauvalle meinasin ottaa sairaalaan mukaan samat vaatteet kuin viimeksikin. Onnekseni en ole mistään löytänyt sitä hupparia, joka silloin oli mukana. Pakkasin eri vaatteet.

Pelottaa ajatus siitä, että kaikki tapahtuu saman kaavan mukaan. Kuinka pitkälle kaava jatkuu? Voinko rikkoa tuon kaavan tekemällä kaiken toisin - kuuntelemalla eri musiikkia, tekemällä eri ruokaa, pukemalla eri vaatteet?

Tai sitten vain lopetan taikauskon...

Olen äiti

Olen äiti. Olen enkelilapsen äiti, odottava äiti, toivottavasti vielä tyttövauvan äiti. Yhtä kaikki – äiti, vaikka koskaan en voi kertoa sitä pelkästään tuolla yhdellä sanalla. Tuo yksi sana ei kerro koko totuutta.

Kaupungilla kulkiessani olen vain odottava äiti. Ilmeisesti esikoistaan odottava äiti, koska tuolla naisella ei ole muita lapsia mukanaan, ja onhan hän vielä melko nuori itsekin. Tuleva äiti, joka elää vauvantuoksuisissa haavekuvissa. Kuvittelee pärjäävänsä pienen vauvan kanssa, vaikkei todellisuudessa tiedä, mitä vauvanhoito oikeasti on. Mistä hän sen voisi tietää, ei hänellä ole kokemusta.

Mutta tuo äitipä tietää enemmän kuin osaatte arvatakaan. Hän tietää todellisesta elämästä enemmän kuin moni kolmen lapsen äiti. Pinnan alla piilee totuus. Totuus, joka ei aina näy päälle, mutta joka on olemassa. Hän on jo nähnyt elämän kääntöpuolen. Hän on toivonut, pelännyt, itkenyt.

Samalla kun äiti, joka voi kertoa sen yhdellä sanalla, on toivonut lapsensa lopettavan itkunsa, on tämä äiti toivonut kuulevansa lapsensa itkun hengityskoneen takaa. Hän on nähnyt lapsensa itkevän kipuaan ilman ääntä hengityskoneen tukkiessa hänen äänensä.

Samalla kun äiti, joka voi kertoa sen yhdellä sanalla, on pelännyt lapsensa leikkaavan saksilla sormeensa, on tämä äiti pelännyt lapsensa kuolevan ennen kuin lapsi edes ymmärtää, että saksilla voi leikata sormeensa.

Samalla kun äiti, joka voi kertoa sen yhdellä sanalla, on itkenyt omaa väsymystään, on tämä äiti itkenyt lapsensa haudalla.

Olen odottava äiti, jonka kaulassa sinisellä kivellä varustettu lapsikoru paljastaa pelokkaiden askeleideni merkityksen. Olen äiti monella sanalla.

Ei ole sairastaminen kivaa...

... varsinkaan jos samalla rahalla voi harrastaa kulttuuria.

Helsingin lastenklinikka toimii museossa, jossa Suomen vakavimmin sairaat lapset hoidetaan ahtaissa ja kosteissa tiloissa. Samaan aikaan Helsinkiin rakennettiin musiikkitalo, jonne kansanedustajat pääsevät ilmaiseksi nauttimaan täydellisestä sulosointujen harmoniasta.

Ja edelleenkin samaan aikaan käytetään jo kaksi miljoonaa euroa pelkästään selvitystyöhön, olisiko Guggenheim-museolla paikka Helsingissä.

Lastenklinikkaa yritetään epätoivoisesti korjata sieltä täältä ja saada tiloja nykyaikaisemmiksi - kuitenkaan puuttumatta rakennuksen kulttuurihistoriallisen arvookkaaseen arkkitehtuuriin. Lastenklinikalla kaikki tuntuu olevan mahdollista: jos kerta lääkärit tekevät ihmeitä pelastaessaan lasten henkiä, pystyvät myös arkkitehdit poistamaan tila-ahtauden seiniä siirtämättä.

Vihdoin tähän ongelmaan ollaan kai heräämässä, tai ainakin on aloitettu voivottelu siitä, miten huonosti asiat ovat, mutta kun rahaa ei ole. Helsingin Sanomien Pääkaupunkiseudun uutisissa kerrotaan, että Hus aikoo selvittää kokonaan uuden lastensairaalan rakentamista. Mitä muita vaihtoehtoja muka on?

Jotenkin ei vain minun järkeeni sovi tämä yhtälö. Sairaita lapsia hoidetaan epähygienisissä, kosteissa ja ahtaissa tiloissa. Vanhaan rakennukseen käytetään järjettömät summat rahaa, joilla yritetään korjata ja nykyaikaistaa tiloja, poistamatta kuitenkaan itse ongelmaa. Käytettävissa olevat varat kulutetaan vauraiden ja hyvinvoivien kansalaisten vapaa-aikaan.

Mitä järkeä on ensin käyttää kauheat summat vanhan korjaamiseen ja todeta vasta sitten, että no joo, eihän se tästä muutu. Uusi pitäisi rakentaa, mutta kun enää ei ole varaa.

Yhteensä noin 7 kuukauden ajan tuo sairaala oli kotimme. Ensimmäinen järkytys tapahtui heti, kun pääsimme sairaalaan sisään. Olin kuvitellut, että äiti sentään saisi olla yötä samassa paikassa kahden kuukauden ikäisen poikansa kanssa. Mutta se oli mahdotonta; sairaalassa ei kerta kaikkiaan ole tilaa majoittaa äitiäkin. Vaihtoehdot olivat seuraavat: yöpaikka McDonald-talosta, jonne saattaa olla monen viikon jonotusaika, yöpaikan kinuaminen jonkun tutun tai tutuntutun luota, kallis yöpaikka hotellista tai sitten vain ajellaan 200 km suuntaansa kotiin ja takaisin. Tähän ongelmaan vanhan korjaaminen ei tuo mitään muutosta, sillä ulkoseinien paikkaa korjaus ei muuta.

Osasto, jolla vietimme ensimmäisen kuukauden, oli vastikään remontoitu ja sitä myöten ihan hieno, nykyaikaisen oloinen. Mutta vanhempien olo sairaalassa oli tehty hyvin epämukavaksi. Tietysti lasten hyvinvointi on etusijalla, mutta siihen kuuluu myös se, että vanhemmat saisivat olla läsnä lastensa luona niin paljon kuin haluavat. Edelleen suurin syypää on tilanpuute. Vanhemmille oli tarjolla lapsen sängyn vieressä korkeintaan yksi epämukava nojatuoli, jolloin toinen joutui istumaan milloin milläkin penkillä, tuntien olevansa aina tiellä. Tällä osastolla vanhemmille ei myöskään ollut omaa oleskelutilaa, se kun on epähygieninen, eikä sille sitä paitsi ole edes tilaa.

Osasto, jolla vietimme suurimman osan ajastamme, puolisen vuotta, oli vielä remontoimatta, mutta siellä sentään oli vanhemmille oma huone, jossa pääsi hetkeksi hakemaan omaa aikaa tai juttelemaan muiden vanhempien kanssa. Siellä pääsi keittämään kahvia ja syömään välipalaa, katsomaan telkkaria ja ottamaan vaikka torkut. Tuo huone oli korvaamaton, mutta niin vain on, että mikäli tuokin osasto vielä remontoidaan, vanhempien huone ilmeisesti häviää - tilanpuutteen vuoksi.


Vanhan teho-osaston aikana hoitajienkin oli vaikea tehdä työtään, kun sängyn ympärillä olevat laitteet veivät suurimman osan työskentelytilasta. Onneksi teho-osasto sentään on jo uusittu, mutta vaikka sillä on nyt suuremmat tilat ja kapasiteettia useammalle potilaalle, ei tavalliset osastot vedä tätä potilasmäärää.

Tuosta lastenklinikan kosteudesta en osaa sanoa, mutta mikäli tällainen ongelma on, on se äärimmäisen vakava ongelma! Miten sellaisessa paikassa voidaan hoitaa erittäin vakavasti sairaita lapsia?

En tietenkään toivo yhdellekään lapselle yhtään sairaalassa vietettyä päivää, mutta niin vain on, että vasta näiden lasten vanhemmat näkevät, mikä tilanne todellisuudessa on. Pitääkö kaikki oppia kantapään kautta? Alkaako vasta sitten tapahtua ja rahoitusta löytyä, kun tärkeiden päättäjien lapset taistelevat hengestään museossa?

Pienet sammakot, pienet sammakot...

Vielä noin kolmisen viikkoa jäljellä laskettuun aikaan. Ja tämän päiväisen lääkärikäynnin perusteella viikkoja taitaa olla vielä viisi! Ei enteitäkään synnytyksestä. Tosin eihän se vielä mitään kerro; asiat voivat lähteä kehittymään aivan yllättäen ja nopeasti.

Yhtäaikaa sekä odottaa kärsimättömästi että jännittää peläten alkavaa synnytystä. Ensinnäkin olisi ihan kiva, jos tämä neiti (ilmeisesti) vähän etukäteen ilmoittelisi tulostaan, jotta isäkin ehtisi töistä kotiin ja viemään meidät mieluiten ihan sairaalaan asti ajoissa - matkaa kun on jo kotoa sairaalaan n. 40 km ja tähän päälle vielä 80 km isän työmatkaa. Toisaalta taas olisi ihan kiva, että kaikki kävisi kuitenkin suht nopeasti ja tietysti kivuttomasti.

Eli siis, hyvä herra Haikara, toivon nopean ja kivuttoman synnytyksen sopivan pituisella varoitusajalla ja deadlinea tälle toivon kolmen viikon päähän. Kiitos.

Ja Taivaan Isälle laittaisin toivomusta, että vauva olisi terve.

Samalla kun tässä nyt odottaa ja pelkää synnytystä, niin yhtäaikaa mieli on ristiriidassa myös lapsen syntymän kanssa. Toisaalta elää jo omissa haavekuvissaan siitä, millaista vauva-arki tällä kertaa tulee olemaan - normaalia ja ihanaa. Ja samaan aikaan yrittää kieltää itseltään turhan haaveilun ja pakottaa ajattelemaan myös toista vaihtoehtoa. Jospa vauva ei selviäkään synnytyksestä tai hän on sairas ja vauva-arki kuluu taas sairaalassa peläten huomista.

Vaihtoehdot ovat aina olemassa, omalla kohdalla aina 50/50.

Olen jo pessyt ja taitellut pienet vauvanvaatteet kaappiin, mutta sänkyä en ole vielä pedannut saatika tuonut sitä makuuhuoneeseen oman sänkymme viereen. Sänky saa odottaa viereisessä huoneessa ja sen ehtii tuomaan oikealle paikalle sitten kun olemme koko perhe kotona. Olen kerran joutunut siirtämään tyhjän ja tarpeettoman pinnasängyn pois makuuhuoneestamme keskellä yötä palatessamme sairaalasta, joten toista kertaa en sitä halua tehdä.

Haaveilua pienellä varauksella ja rationaalisella järjellä varustettuna. 

***

Kyllä huomaa, että päiväni ovat tätänykyä hyvin yksitoikkoiset - seinät eivät pahemmin ole kertoneet hyviä juttuja, joista saisi aikaan tekstiä. Kirjoitukseni siis pyörivät väkisin väännettyinä vain samojen aiheiden ympärillä - lähestyvä synnytys, tylsyys ja muuttohaaveet. Toivottavasti tähän tulee kuitenkin muutos ennemmin tai myöhemmin, kun asiat alkavat oikeasti edetä. Mutta mikäli kirjoituksissani alkaa pian kurkistella puhuvat kärpäset ja tanssivat hämähäkit (paitsi vauvan syntymän jälkeen tämä on sallittua ja normaalia lastenkirjasatuilua), olkaa ystävällisiä ja lähettäkää valkotakkiset miehet pitämään minulle seuraa.

Elävät kuvat

Tuli mieleen eräs asia, joka on vallan jäänyt tekemättä. Eikä sen tekeminen houkuta yhtään, nimittäin videokameran videopätkien siirtäminen tietokoneelle turvaan.

Ostimme videokameran viime kesänä, tarkoituksena kuvata kaikkea kivaa ja erityisesti poikamme kehitystä. Mutta niinhän siinä kävi, kuten yleensäkin kaikelle uutuudenviehätyksen ohittaneille laitteille: alkuinnostuksen jälkeen kuvaaminen jäi. Kameraa ei viitsinyt koko ajan kantaa mukana, eikä edes oikein tiennyt, mitä pitäisi kuvata. Normaalin elämän kuvaaminen tuntui tarpeettomalta. Kuvataan sitten, kun tapahtuu jotain merkittävää, tai sitten, kun olemme kotona. Eikö sitä vielä siinä vaiheessa ollut oppinut, ettei mitään kannattaisi jättää huomiselle?

Tuo kamera on nyt maannut käyttämättömänä kaapin perällä kohta vuoden - sisällään vielä kaikki ne videot, joita sillä kuvasimme. Mutta pian se on tehtävä; otettava kamera esiin, siirrettävä tiedostot tietokoneelle ja aloitettava uusi aika, uudet videoklipit. On katsottava elävää kuvaa kuolleesta pojasta.

Ensimmäiset klipit on otettu ennen maksansiirtoa, kun poika oli hyvin keltainen ja olemukseltaan kovin sairas. Ei sitä sillä hetkellä tajunnut, kuinka paha tilanne todellisuudessa olikaan. Vasta jälkikäteen, kun maksansiirron jälkeen katsoimme noita kuvia, tajusi pojan tilan vakavuuden. Jo tuolloin tuntui pahalta katsoa niitä kuvia. Entä nyt?

Maksansiirron jälkeiset videot kertovat ilosta ja toivosta. Iho on normaalin värinen, poika hymyilee ja "juttelee" ja kääntyy ensimmäistä kertaa itse mahalleen. Kuvasimme Helsingin syksyä ja näytimme pojalle talviteloille siirrettyjä veneitä päiväkävelymme yhteydessä.

Sitten videot loppuvat.

Koska tulee se aika, jolloin noita videoita voi katsoa? On vielä eri asia katsella valokuvia, kuin elävää videokuvaa. Mitä järkeä on kuvata tilanteita, joiden katsominen sattuu? Tallennamme muistoja, jotka muistaisimme muutenkin.

Mutta nyt on aika arkistoida kameran tallentamat muistot ja aloittaa uusi sarja uuden elämän myötä.

Sisäinen lapsi

Olen kuin pieni lapsi. Malttamaton, kärsimätön, turhautunut, innostunut.

Koska, koska? Eikö vieläkään? Joko nyt? Mä haluun! Eikun heti!

Sisälläni kasvaa lapsi. Henkinen ja fyysinen. Voi, kunpa tuo fyysinen lapsi ei ottaisi vaikutteita henkiseltä lapselta. Henkinen lapsi stressaa ja murehtii, ei jaksa odottaa mitään vaan haluaa kaiken nyt ja heti. Mikäli fyysinen lapsi ottaa käytösmallia henkiseltä lapselta, tämä äiti on vielä pulassa.

Väitetään, että raskauden aikainen stressi vaikuttaisi syntyvään lapseen aiheuttaen lapsessa mm. levottomuutta ja kiukkuisuutta. Nyt olisi korkea aika hätistää tuo henkinen lapsi matkoihinsa ja lopettaa tämä kärsimätön ja stressaava kaikkivoipaisuuden tavoittelu ja keskittyä rentoutumiseen. Sulje silmäsi, hengitä syvään, tyhjennä mielesi ja ajattele vain iloisia asioita tästä hetkestä.

Mutta miten?!

Miten jotakuta voi käskeä olemaan stressaamatta? Älä kuluta tylsiä, hiljaisia päiviä turhaan haaveiluun ja murehtimiseen. Älä suunnittele mitään, ennen kuin olet aivan varma asiasta. Älä murehdi asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia. Tiedänhän minä; älä tee näin, vaan näin.

Mutta sisäinen, henkinen lapseni on itsepäinen. Se tekee yhteistyötä fyysisen lapsen kanssa. Yhdessä ne levittävät äidin hormonit pitkin kehoa ja sekoittavat tarkoin järjestellyt ajatuslohkot sekaisin:

• Lohko 1: Äitiysloman ihanuus, vapaata aikaa vain itselle.
• Lohko 2: Vauvan syntymä.
• Lohko 3: Oman kodin myynti.
• Lohko 4: Uuden kodin haaveilu ja suunnittelu.
• Lohko 5: Taloudellinen tilanne.

Ajatuslohkot on sotkettu sikin sokin, rikottu niiden fengshui ja sutattu väriliiduilla.

Henkisen lapsen pitäisi ottaa mallia fyysiseltä lapselta. Fyysisellä lapsella ei tunnu olevan mikään kiire, se nauttii olostaan, leikkii ja temmeltää. Se ei osaa murehtia, eikä tiedä, mitä voisi odottaa. Se rentoutuu sydämen sykkeessä ja rauhallisessa keinutuksessa.

Voi, kuinka paljon meillä vielä onkaan opittavaa toisiltamme.

Lauantai

Lauantaiaamuissa on jotain taianomaista. Sen vain tietää, että tämä päivä on lauantai, vaikka päiväni tuntuvat tätä nykyä jokainen samanlaiselta. Odottajan tylsiä päiviä. Herään joka aamu ilman herätyskelloa samaan aikaan ja teen suunnilleen samat aamurutiinit joka päivä. Niin myös tänä aamuna, mutta jotain erikoista oli niissä auringonsäteissä, jotka välkehtivät joen pinnalla - jotain, josta tiesi tämän päivän olevan lauantai.

Tylsä viikko on siis jälleen takana ja seuraava alkaa vasta kahden yön kuluttua. Niin ne viikot vain kuluvat ja rullaavat lähemmäs jännittäviä hetkiä.

Tämän lauantain auringonsäteiden kunniaksi hääräsin aamun keittiössä ja sain aikaan monenmoista leipomusta. Rahkapiirakkaa punaisista ja mustista viinimarjoista, omena-murupiirakkaa sekä jauhelihatäytteisiä juhlahyrriä ja kinkkutäytteisiä hyrriä. Nam, nam...

Tuosta omenakakusta tuli kyllä taivaallisen hyvää! Suosittelen kokeilemaan!

Vaatekaapin kätköissä

Toisen lapsen odotus on kovin paljon tylsempää kuin esikoisen. Ei tarvitse kierrellä vauvatarvikeliikkeitä vaunuja testaillen tai hypistellä vauvanvaateosastolla vastasyntyneen toinen toistaan suloisempia vaatteita. Kaikki tarpeellinen ja välttämätön, turhakin, on jo hankittu. Eli toisen lapsen odotus on myös kovin paljon taloudellisempaa.

Mutta vaikka kaikki onkin jo kätevästi valmiina, niin miltä tuntuu pukea uusi vauva kuolleen esikoislapsen vaatteisiin ja nukuttaa samoissa vaunuissa, joissa esikoista kuljetettiin? Miltä tuntuu elää vauva-arki uudelleen vanhojen tuttujen vaatteiden kautta?

Ei tarvinnut lähteä kaupan vauvanvaateosastolle asti hypistelemään vaatteita, kun avasin kotona vanhan äitiyspakkauslaatikon - muistojen aarrearkun. Tein raskaan työn lajittelemalla tyttömäisimmät vaatteet poikamaisimpien vaatteiden joukosta, ja suljin aarrearkun kannen. Sinne jäi vielä monta vaatetta, jotka tuovat mieleen vauvan ensimmäiset päivät kotona, ensimmäisen äitienpäivän, sairaalassa kulutetut päivät...

Olisi kai helpompaa uusia koko vaatekerta ja ostaa poikamaisten vaatteiden tilalle tyttöjen hepeneitä. Mutta eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Miten voisi heittää muistot menemään? Entä kun oikeasti tulee se aika, kun vanhoja vauvanvaatteita ei enää tarvita? Onko ne silloin pakko myydä pois uusien vaatteiden tieltä?

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka jää kiinni muistoihin. En vain voi heittää pois yhtäkään esinettä, johon liittyy jokin muisto. Kerran itkin, kun muuttovaiheessa kolhaisin mieheni minulle tekemästä lasikaiverruksesta pienen kulman rikki. Nyt varsinkin kaikki poikaani liittyvät muistoesineet ovat minulle kultaakin kalliimpia; valokuvista vaatteisiin.

Sikäli mikäli tyttöveikkaus nyt osuu oikeaan, on ehkä helpompaa pukea noihin muistoja herättäviin poikamaisiin vaatteisiin tyttövauva; aivan eri ihmisolento. Joka päivä nuo vaatteet tulevat myös jäämään pienemmiksi ja pienemmiksi ja uudet, pinkit bodyt ja hameet alkavat korvata sinisiä potkuhousuja. Muistojen aarrearkku täyttyy jälleen uusilla muistoilla - sinisillä ja punaisilla.

Huhuu ja haloo!!

Jos oma poika kuolee kotona, ja pian tämän jälkeen vanhemmat päättävät myydä talon, niin mikä on todennäköisin syy myymiselle?

No tietenkin se, että talossa kummittelee!

Juuri tätä osasin epäillä heti, kun teimme päätöksen talon myymisestä. Pienellä paikkakunnalla huhut roihahtavat täyteen kukoistukseen samantien.

Aikaisemmin olen saanut kuulla, että talossamme on ollut vesivahinko ja jopa niin villit tuparit, että olemme heittäneet porukkaa pihalle. Jännä juttu, että remonttia tehdessämme emme lainkaan huomanneet tuota vesivahinkoa, emmekä olleet itse kotona, kun täällä on juhlittu tupareita. Ilmeisesti saunaremonttia tehdessämme talon seinustalla (ehkä tosin liian pitkään) nojannut pois hylkäämämme poreamme sai spekulaatiot vesivahingosta liikkeelle. Tuparihuhu on vielä mysteeri...

Yritä tässä nyt sitten myydä vesivahinkoista kummitustaloa!!

Mutta kerrottakoon tässä nyt vielä, että ei, poikamme ei kummittele tässä talossa, joten voitte aivan huoleti kulkea talomme ohi, tai piipahtaa jopa ihan sisälle asti pelkäämättä kalman kosketusta. Olemme myymässä tätä taloa ja muuttamassa toiselle paikkakunnalle vain ja ainoastaan sen takia, että 80 km:n työmatka suuntaansa päivittäin ajettuna ei ole kovin mielekästä puuhaa pidemmän päälle. Poikamme kuolemalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa!

Ja ei, talossa ei ole ollut vesivahinkoa eikä villejä tupareita. Mitähän vielä....

Unimaailma

Ilmeisesti loppu alkaa häämöttää, kun synnytysunet ovat tunkeutuneet öihini. Viime yönä synnytin kaksoset omalle sängylleni, ihan noin vaan, plumps, plumps. Ei kipuja, ei tuskaa, helppoa. Mutta sitten, yhtäkkiä kaksoset palautuivat takaisin vatsaani. Siellä ne jälleen potkivat ja möyrysivät kuin leikkipuistoon olisivat menneet. Tunnin verran annoin kaksosten temmeltää ja nautin taas siitä tunteesta, kuin alienit pyörisivät vatsassani. Vasta sitten tajusin, että herranjestas, eiväthän ne voi enää mennä takaisin vatsaani ja selvitä siellä, eiväthän he enää saa siellä happea! Hetken muistelimme mieheni kanssa, olimmeko katkaisseet napanuoran, vai voisiko heillä napanuoran välityksellä olla edes vähän toivoa. Olin juuri soittamassa synnytysosastolle, kunnes mieheni herätyskello soi, ja jo unimaailmassani tajusin, kuinka hölmö olin.

Herätyskellon jälkeen alkoi uusi synnytysuni. Olimme minun synnyinkodissani, meillä oli joitain viereita, sekä Lastenklinikalta tuttu sairaanhoitaja (ilmeisesti minua varten). Yhtäkkiä lantiossani alkoi tuntua hirveästi painetta ja tajusin lapsiveteni menneen. Sairaanhoitaja antoi luvan lähteä sairaalaan. Siinä rauhallisesti tavaroita ja vaatteita pakatessani, kirosin, etten ollut ajoissa pakannut sairaalakassia valmiiksi. Eihän meillä kuitenkaan mikään kiire ollut, vaikka lapsivesi olikin mennyt, sillä mitään muita kipuja tai supistuksia minulla ei ollut. Lähdimme ajamaan sairaalaa kohti. Oli talvi ja tie luminen ja liukas. Huusin pää punaisena miehelleni, ettei nyt saanut ajaa niin kovaa; meillä ei ollut kiire. Pelkäsin jälleen automatkaa. Lopulta saavuimme sairaalaan. Olimme menossa suoraan synnytysosastolle, kunnes tajusin, ettei synnyttäjien suinkaan kuulunut käyttää sitä reittiä, vaan heitä varten on oma sisäänkäyntinsä suoraan synnytyssalin puolelle. Reitti oli pitkä ja sokkeloinen. Kävellessämme sanoin pelkääväni, että vauva kuolee synnytykseen.

En kuitenkaan päässyt synnytykseen asti, kun taas heräsin kesken kaiken. Kun vihdoin sain jatkettua unta, oli synnytys jo tapahtunut ja minä olin synnytystä seuraavana päivänä koulussa?! Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan vastasyntyneen lapseni luona imettämässä häntä, vaan istuin koulunpenkillä ja odotin päivän päättymistä, jolloin pääsisin lapseni luo. Ja niin aamuaurinko keskeytti matkani unimaailmassa.

Viime raskaudessa muistan nähneeni unen, jossa vauvamme oli vain barbienuken kokoinen, ja mieheni onnistui hukata vauva kotonamme.

Mistä ihmeestä nämäkin unet tahtovat kertoa? Toivottavasti siitä, että synnytykseni tulee olemaan helppo ja kivuton. Mutta toivottavasti saan synnyttää sairaalassa vain yhden lapsen, joka ei palaa takaisin kohtuuni, eikä minun tarvitse aloittaa koulunkäyntiä, ainakaan heti synnytyksen jälkeen.

Pahoin kuitenkin pelkään, että synnytykseni tulisi olemaan kaikkea muuta kuin helppo ja kivuton. Edelliseen synnytykseeni lähtiessäni en tiennyt mitä odottaa. En voinut uskoa muiden kauhukertomuksia siitä, kuinka kivulias toimenpide se olisi. Eihän se nyt vaan voi sattua niin paljon. No, tällä kertaa tiedän, että kyllä se voi. Mutta samalla myös tiedän, että siitäkin selviää ja haluan myös uskoa, että seuraava synnytys sujuu ensimmäistä helpommin, ainakin nopeammin.

Mutta kyllä lehtien kuvat tuskissaan olevista äideistä saa jo pelkohermoni tykyttämään. Ihan kivaahan tämä raskausaikakin on, eikö sen voisi antaa jatkua vielä vähän aikaa...?

Keltainen lehti

Ensimmäiset keltaiset koivunlehdet ovat hiipineet ikkunani ohi kuin varkain. Syksy on tullut. Pimentyneet illat, viileät yöt, aamukaste lehtien keltaiseksi värjäämällä nurmikolla. Eilen illalla sytytin syksyn ensimmäisen kynttilän olohuoneen pöydälle. Syksy on rauhoittavaa aikaa.

Vuosi sitten syksy saapui Helsinkiin. Tosin se syksy oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa aikaa. 8.8.2010 iski Helsinkiin koko kesän pahin ukkosmyräkkä. Samana päivänä poikamme taisteli ensimmäisen kunnon taistelunsa. Kamppailuja oli toki ollut jo pitkin vuotta, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa henki oikeasti vaarassa. Keuhkoverenvuoto iski samalla tavalla kuin ulkona riehuva ukkosmyrsky. Mutta niin vain pieni taistelijamme voitti ensimmäisen erän ja selvitti vielä viikon päästä toisenkin. Uusi maksa saapui viime hetkellä ja antoi toivon pelastumisesta. 

Syksy jatkoi etenemistään. Ilma oli kuulas ja maisema kauniin keltainen. Tuolloin mieleeni tunkeutui ensimmäinen ajatus koti-ikävästä. Voi, kuinka kaipasinkaan kotiin. Halusin herätä omasta sängystäni, käyttää päivän kodin kaunistamiseen ja sytyttää illan pimetessä kynttilöitä luomaan rauhoittavaa tunnelmaa samalla, kun nostaisin jalat sohvalle ja katselisin telkkarista lempisarjojani. Halusin normaalin arjen - perheeni kanssa.

Mutta minun arkeni oli luotu aivan toisenlaiseksi. Heräsin McDonald-talon sängystä, söin aamupalan muiden, tuntemattomien vanhempien seurassa, kävin vierailuaikoina sairaalan teho-osastolla ja pidin hengityskoneessa makaavaa poikaani kädestä kiinni. Vierailuaikojen ulkopuolella kulutin aikaani ostoskeskuksessa tai Mäkki-talon yksiössäni lukien. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa, jokaista kävelymatkaa sairaalalle. En päässyt sytyttämään kynttilöitä pimeinä iltoina tai saanut omaa aikaa tv:n ääressä. Kun poika vihdoin reilun kuukauden kuluttua pääsi teho-osastolta tavalliselle osastolle, istuin koko päivän aamusta iltaan sairaalan epämukavalla nojatuolilla poikani sängyn vieressä ja pidin hänelle seuraa. Halusin olla läsnä jokaisen mahdollisen hetken.

Tuo syksy päättyi ensilumeen. Ohut valkoinen vaippa peitti maan. Myrksyisä syksy oli päättynyt valkoisen rauhoittavaan voimaan.

Tämä syksy on toisenlainen. Kaiken tämän muutoksen ja haaveilun keskelläkin se tuntuu silti rauhoittavalta. Nyt voin nauttia luonnon väriloistosta, ilman kuulaudesta ja pimeän illan kynttilöistä. Minulla on vielä aikaa vain itselleni, voin hengähtää ja rauhoittua ennen tulevaa koitosta.

Vain välähdyksenomaiset muistikuvat rikkovat rauhani ja pitävät kiinni menneessä. Ne puristavat rinnasta sen pienen hetken, jotta sen jälkeen voin taas tuntea vapauttavan virtauksen kehossani. Muistoni luovat rauhani tähän hetkeen.

Helpotusta ahistukseen

Hyvin nukutun yön jälkeen ahistus alkaa pikku hiljaa helpottaa. Ehkä kuitenkin suurin vaikutus tähän helpotukseen oli rakentava keskustelu miehen kanssa tulevaisuuden haaveista sekä vielä pisteenä iin päälle kihlapäivän kunniaksi saatu kukkakimppu. Pakkohan siitä jo on tulla hyvälle tuulelle.

Uuden talon rakentamista ei olla vielä täysin hylätty, mutta mitä enemmän asiaa miettii, tuntuu vanhan talon kunnostaminen koko ajan paremmalta. Ehkä se on loppupeleissä enemmän meidän tyylistämme. Rakastamme ja arvostamme kaikkea vanhaa. Pitkä projektihan siitäkin tulee, riippuen tietysti talon kunnostustarpeesta, mutta siltikin se tuntuu helpommalta kuin uuden saattaminen siihen pisteeseen, että pihatkin on tehty.

Haluan vanhan talon modernilla twistillä. Ihanin olisi hirsirakenteinen talo, jossa hirsiseinää voisi jättää vähän näkyviin, kuten seuraavassa kuvassa: 

Kuva: Mtv3.fi / Tila

Tuollaisia kohteita vaan on hyvin harvoin tarjolla, ainakaan kovin hyväkuntoisia.

Uutta vastaava koti ei ole meitä varten. Osaamista ja halua itse tekemiseen löytyy rutkasti, joten miksi tyytyä toisten tekemiin ratkaisuihin? Kotimme pitää näyttää meiltä.

Meidän kodissamme tulee olemaan jotain vanhaa, joitan uutta, (ei kuitenkaan mitään sinistä), pieniä omia jippoja ja itse tehtyjä huonekaluja. Ja edelleenkin yhtenä tärkeimpänä ominaisuutena miehelle kunnon verstastilat, jossa pääsee toteuttamaan minun ideoitani! Niin ja kunnon kodinhoitohuonetta ja säilytystiloja edelleenkään unohtamatta.

Etsintä alkakoon!

Huh, mikä muutoksien, suunnitelmien ja haaveiden vuosi tämä onkaan!

Ahistaa

Tiedättekö sen tunteen, kun kroppa lamaantuu, eikä jaksaisi sormeansakaan nostaa? Väsyttää, mutta ei saa nukuttua. Silmäluomet eivät pysy kiinni, vaan ovat kuin huonot rullaverhot, jotka saattavat minä hetkenä hyvänsä pamahtaa auki. Mahanpohjassa väreilevät perhoset yrittävät tukkia rintakehän. Siltä minusta nyt tuntuu.

Tämä tunne tarkoittaa sitä, että suunnitelmat muuttuvat, eikä enää tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä oikeasti haluaa. Ajatukset pyörivät kehää.

Ykskaks rakennustyön aloittaminen alkoikin tuntua liian vaivalloiselta ja aikaavievältä projektilta. Haluammeko oikeasti rakentaa sen melkein täydellisen unelmien kodin sillä kustannuksella, että ajamme itsemme ajankäytön surmanloukkuun ja menetämme parhaan vauva-ajan? Miten se ei enää kuulostakaan yhtään houkuttelevalta.

Paljon paremmalta ajatukselta tuntuukin nyt löytää uutta vastaava koti tai remontoitava kohde. Uutta vastaava olisi jo olemassa, mutta kun se ei ole SE. Olen jo miltei puoli vuotta ehtinyt haaveilla ja elänyt mielessäni, miltä tuleva kotimme näyttää, ja mitä haluan siinä ehdottomasti olevan. Jos ostamme uutta vastaavan kodin, se on otettava sellaisena kuin on. Siinä vaiheessa ei ole enää varaa valittaa ja tehdä kovin suuria remontteja. On tehtävä kompromisseja ja luovuttava haavekuvista. Tarkoittaako se silloin realismia?

Remontoitava kohde olisi paras, jolloin pystyisi itse vaikuttamaan pintamateriaaleihin ja tekemään kotiin omia "jippoja". Mutta ainakaan tällä hetkellä ei ole tarjolla sopivia kohteita, joissa edes pohjaratkaisu olisi jo kunnossa.

Nykyinen kotimme oli tuolloin kolme ja puoli vuotta sitten unelmakohde: äärettömän kauniilla tontilla hyvän pohjaratkaisun omaava sopivasti remontoitavissa oleva talo. Vaikka puutteensa on tässäkin kodissa, ja nyt kun ne tiedostaa, haluaa seuraavan kodin olevan näiltä osin parempi.

Kysymys vain kuuluu, missä olet, oi unelmieni koti?!

Pitäisikö tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen vai odottaa sopivampaa? Tuleeko sopivampaa? Mitä oikeasti haluan? Mikä on järkevintä?

Kaikista ärsyttävintä on se, kun valmiit suunitelmat muuttuvat ja kaikki pitää miettiä uudestaan. Haaveilulla on siis hintansa.

Pinnan alla

Voimalaitoksen huoltotöiden vuoksi jokemme näyttää tällä hetkellä pieneltä järveltä laajoine hiekkarantoineen. Vaikka aihe onkin aiheuttanut laajaa purnausta, pakko kyllä myöntää, että ihan mielenkiintoinen kuvauskohde se nyt on. Ei tarvitse sukeltaa pinnan alle nähdäkseen, mitä joen pohjasta löytyy.

Tässä lähtötilanne.

Tässä tämänhetkinen tilanne.

Hylky.

Tällainenkin paljastui pinnan alta, mikä lie aarteiden kätköpaikka.

Naapurin rannassa joki on karannut vielä kauemmaksi ja paljastanut siistin hiekkarannan.

Ihan turhaan pelkään laiturin alusia, ei siellä mitään ole.

Sanoja

Mitä kuuluu sanoa ihmiselle, joka on juuri kohdannut tragedian? Onko olemassa oikeita sanoja?

Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, kuinka ihmiset ovat luikkineet mitään sanomatta karkuun, kun olen ensin pudottanut pommin suoraan heidän kasvoille. Mutta kumpaa tuossa tilanteessa voi oikeasti syyttää? Minä kerron järkyttävän uutisen pahaa aavistamattomalle kuulijalle, joka järkyttyy niin, ettei enää tiedä mitä sanoa.

Olen nyt itse siinä tilanteessa, jossa pitäisi osata löytää ne oikeat, lohduttavat sanat. Tämän luulisi olevan minulle helppoa. Tiedänhän minä, mitä kriisissä painiva ihminen haluaa kuulla. Mutta niin vain huomaan sortuvani niihin samoihin sanoihin, joista jokainen opus varoittaa. "Kyllä se siitä."

Kun itselläni oli pahin kriisitilanne päällä, en ehkä tajunnut ajatella sen tarkemmin, millä sanoin ihmiset yrittivät lohduttaa. Ainakaan minulle ei ole jäänyt katkeria muistikuvia "pahoista" sanoista. Mutta usein lehdistä saa lukea tarinoita, joissa kriisin kokenut on pahoittanut mielensä pahan kerran, kun on saanut kuulla vääriä sanoja. Kriisin keskellä elävä on herkässä tilassa, jossa lohduttajan jokainen tavunpaino, äänensävy ja ainakin rivien välistä luettavissa oleva helähtää kuulijan korvaan hyvin tarkasti ja myös mielikuvituksen saattelemana. Vasta nyt tajuan, miten vaikeaa on löytää juuri ne oikeat sanat. Lohduttajan tarkoituksena ei varmasti ole sanoa pahasti, vaikka välillä sammakoita voikin hypähdellä ilmoille. Mutta koska lohduttajalla ei välttämättä ole mitää käsitystä siitä, millaisesta kriisistä on kyse, ei hänellä myöskään ole sanoja.

Siinä opukset kyllä ovat oikeassa, että ilman sanojakin pärjää. Kuuntelu on kaiken a ja o. Missään nimessä toisen kriisiä ei saa väheksyä, vaikka tästä päästäänkin taas siihen oravanpyörään, eli mikä on lohduttajan mielestä vilpitöntä ymmärtämistä, voi  lohdutettavan mielestä olla tilanteen väheksymistä. Myös hiljaisuus satuttaa. Ei tarvitse osata sanoa mitään, kunhan vain näyttää olevansa läsnä.

Ei ole olemassa oikeita sanoja, mutta on olemassa keinoja näyttää, että välittää.

Ideoita rakentamiseen

Piipahdimme Kokkolassa asuntomessuilla katsastamassa rakentamisen uusimmat trendit ja nappaamassa ideoita omaan projektiimme. Joitakin ideoita sentään tarttui matkaan, vaikka melko outoja ja erikoisiakin ratkaisuja siellä nähtiin.

Ensinnäkin silmiini pisti huoneiden pienet koot. Keittiön ja olohuoneen liitoksessa oleskelutilan osuus jäi monissa kohteissa kovin pieneksi. Olohuoneisiin mahtui yksi iso divaanisohva, ja tv:n saattoi avata varpaillaan nousematta sohvalta. Haluan, että olohuoneessa mahtuu seurustelemaan vieraiden kanssa kunnolla, eikä niin, että istutaan yhdellä ainoalla sohvalla kylki-kyljessä ja illan päätteeksi huomataan niskan lukkiutuneen toiselle puolelle kasvot sivulle päin. Ainakin kannattaa valita paikkansa vieraiden keskeltä, jolloin pääsee harjoittamaan niskaansa molempiin suuntiin.

Selvästikin ylisuuret hallimaiset tilat ovat taas jääneet energiatehokkuuden jalkoihin, mikä onkin järkevää, mutta kyllä itse haluan hivenen enemmän tilaa ympärilleni.

 Toinen ihmetystä aiheuttava seikka oli wc-tilojen säilytystilan ja laskutasojen puute. Wc:ssä oli vain pesuallas, jonka alla tavallinen allaskaapisto ja ehkä joku pieni yläkaappi. Ilmeisesti omassa wc:ssäni on aivan liikaa ylimääräisiä ja turhia purnukoita ja purtiloita, sillä näihin kalusteisiin ne eivät ikimaailmassa mahtuisi. Mielestäni myös laskutilaa tarvitaan.

Tylsä ja vanhanaikainen.

Tässä enemmän makuuni.

Keittiöt kohteissa olivat melko tavallisia. Paljon oli valkoisia peiliovellisia kaapistoja. En löytänyt yhtään mieleistä keittiömallia omaan kotiini. 

Liian valkoinen, mutta kiva led-valo.

Liian musta, mutta hieno laatta.

Väritykset kodeissa olivat kauniita ja harmonisia - minun makuuni. Paitsi yksi kohde, jossa sisätiloissa piti pitää aurinkolasit päässä, jottei valkoinen väri päässyt sokaisemaan, kun taas ulkosaunaan mennessä piti tunnustella käsikopelolla, missä mustassa wc:ssä on musta pytty ja mustalla seinällä musta suihku; mielenkiintoinen valinta.

Häikäisevä valkeus.

Etsi kuvasta pytty.

Fototapetteja oli paljon, ja muutenkin erikoistehosteisia seiniä. 

Niistä sai kaivettua joitain ideoita, joita haluamme jalostaa omaan kotiimme. Myös laattojen asettelussa oli uusia malleja, joita aion hyödyntää. Mieleen jäi myös raakalaudasta tehdyt ovenpielet. 

Hienot ovenpielet.

Rohkea, mutta näyttävä.

Keittiön kaapistoista asti kiertävä puu.

Jännä seinä.

Led-valoja oli käytetty kohteissa paljon: keittiön kaapistojen päällä ja alla, työtasojen alla, takan päällä, peilin takana, jne... Nykyisessä kodissammekin olemme tehokkaasti hyödyntäneet näitä valoja ja nyt saimme rutkasti lisää ideoita, minne kaikkialle led-valoja voimmekaan asentaa uudessa kodissa.

Led-valoja.

Sisustusähky tässä kyllä iskee, kun mahdollisuuksia on niin paljon. Ennen messuja mielessä oli jo tietynlainen kuva tulevasta kodistamme ja messuilla sitten halusinkin sulkea silmäni uusilta ideoilta. Olin jo päättänyt, että sisustuksemme tulee olemaan tietyn värinen ja keittiö tietynlainen. Oikein alkoi harmittaa, kun suunnitelmat ja mielikuvat lähtivätkin uusille urille ja ideat rönsyämään. Nyt en enää tiedäkään, mitä haluan.

Onneksi itse sisustusvaiheeseen on vielä hyvin pitkä matka, joten suunnitelmat ja mielikuvat ehtivät muuttua vielä moneen kertaan. Vaikka jossain vaiheessahan ne lopulliset päätökset on tehtävä, ja jossain vaiheessa tehdyt päätökset alkavat kuitenkin kyllästyttää, kun muoti ja trendit muuttuvat.

Silmät tottuu hämärään

Synnytys lähenee ja pelot lisääntyy. Olen halunnut olla vahva ja ajatella positiivisesti. Pystynkö sittenkään olemaan vahva loppuun asti? Missä on loppu? Synnytyksessäkö? Siinäkö, kun lapsi on kuuden viikon ikäinen? Siinäkö, kun lapsi on aikuinen? Siinäkö, kun itse kuolen? Entä mitä on vahvuus? Sitäkö, että olen edelleen tässä, nauran ja iloitsen? Vai sitä, että uskallan itkeä ja surra?

Pelkäsin automatkaamme Jyväskylän kautta Kokkolaan. Kilometrejä koko reissulle kertyi 1000. 1000 kilometriä mahdollisuuksia ajaa kolari. Jos en olisi raskaana, kolari ei välttämättä olisi vaarallinen; saattaisin selvitä naarmuilla tai halvauksella, mutta jäisin henkiin. Sisälläni kasvavalla lapsellani ei välttämättä ole yhtä hyvä tuuri - pienikin kolari voisi aiheuttaa lapseni kuoleman, enkä voisi tehdä mitään estääkseni sitä. Tai voisin, voisin jäädä kotiin makaamaan turvallisen pehmeälle sohvalleni.

Mutta entä jos kompuroin kotona rappusissa? Kompastun ja putoan rappuset alas ja tömähdän vatsalleni. Mahaan kohdistuva isku voi olla niin kova, ettei lapseni selviä siitä.

Selvisimme automatkasta ja aion kulkea rappusissa varovaisesti. Aion myös ajaa varovaisesti lyhyilläkin automatkoilla. Muiden ihmisten ajotapoihin en voi vaikuttaa - voin vain toivoa parasta.

Lapsen sairautta en ole osannut pelätä. En usko, että meillä kävisi tämän syntyvän lapsen kohdalla taas yhtä paska mäihä, kuin esikoisen kohdalla. Tai en ole halunnut uskoa. Esikoisemme sairauden ja kuoleman jälkeen kaikki oli taas hyvin - tuntemamme lapset olivat terveitä. Paha maailma oli jäänyt taa ja meillä oli taas usko paremmasta.

Nyt lähipiiriimme on syntymässä paljon lapsia - paljon lisää huolenaiheita, paljon lisää epävarmuuden hetkiä ja pelon tunteita. Ja jälleen sain huomata, ettei se paha maailma suinkaan ole kadonnut minnekään. Se on olemassa. Paha maailma lietsoo pelkoa. Se saa pelkäämään pienintäkin mahdollisuutta.

Pelkään sittenkin synnytystä ja lapsen terveyttä. Pelkään mieheni puolesta, pelkään, että hän joutuu kolariin tai sairastuu vakavasti. Pelkään samaa kaikkien läheisteni puolesta. Pelkään taloudellisia asioita. Pelkään pimeitä metsiä ja hämähäkkejä.

Pelkään nyt ja pelkään huomennakin. Pelko ei katoa, se voi vain muuttaa muotoaan.Viime vuoden aikana opin, että ihmisellä on aina kaksi vaihtoehtoa: pelätä pahinta ja toivoa parasta. On olemassa huono vaihtoehto ja parempi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto. Mikäli vaihtoehdoista toteutuu huonompi, avautuu eteen taas kaksi vaihtoehtoa: tilanteen mukaan jälleen parempi ja huonompi. Ihminen sopeutuu vallitseviin oloihin ja voi aina tukeutua sen tilanteen kannalta parhaaseen vaihtoehtoon.

Mutta pelko kuuluu elämään. Se on suojamekanismimme. Se luo meille tervettä järkeä ja kykyä varautua asioihin. Se saa meidät arvostamaan turvallisia hetkiä.

Pelko on hyvä asia niin kauan, kuin pystymme vielä ajattelemaan sen yli. Pystymme näkemään toivon.

Peloista huolimatta en suostu luopumaan unelmistani. Haaveilen, suunnittelen, toteutan. Uskon tulevaan. Saatan tippua korkealta, mutta olen ainakin unelmissani päässyt sinne asti.

”Älä pelkää, älä pelkää, silmät tottuu kyllä aikanaan hämärään.” 

Sadetanssi – Silmät tottuu