Ideoita rakentamiseen

Piipahdimme Kokkolassa asuntomessuilla katsastamassa rakentamisen uusimmat trendit ja nappaamassa ideoita omaan projektiimme. Joitakin ideoita sentään tarttui matkaan, vaikka melko outoja ja erikoisiakin ratkaisuja siellä nähtiin.

Ensinnäkin silmiini pisti huoneiden pienet koot. Keittiön ja olohuoneen liitoksessa oleskelutilan osuus jäi monissa kohteissa kovin pieneksi. Olohuoneisiin mahtui yksi iso divaanisohva, ja tv:n saattoi avata varpaillaan nousematta sohvalta. Haluan, että olohuoneessa mahtuu seurustelemaan vieraiden kanssa kunnolla, eikä niin, että istutaan yhdellä ainoalla sohvalla kylki-kyljessä ja illan päätteeksi huomataan niskan lukkiutuneen toiselle puolelle kasvot sivulle päin. Ainakin kannattaa valita paikkansa vieraiden keskeltä, jolloin pääsee harjoittamaan niskaansa molempiin suuntiin.

Selvästikin ylisuuret hallimaiset tilat ovat taas jääneet energiatehokkuuden jalkoihin, mikä onkin järkevää, mutta kyllä itse haluan hivenen enemmän tilaa ympärilleni.

 Toinen ihmetystä aiheuttava seikka oli wc-tilojen säilytystilan ja laskutasojen puute. Wc:ssä oli vain pesuallas, jonka alla tavallinen allaskaapisto ja ehkä joku pieni yläkaappi. Ilmeisesti omassa wc:ssäni on aivan liikaa ylimääräisiä ja turhia purnukoita ja purtiloita, sillä näihin kalusteisiin ne eivät ikimaailmassa mahtuisi. Mielestäni myös laskutilaa tarvitaan.

Tylsä ja vanhanaikainen.

Tässä enemmän makuuni.

Keittiöt kohteissa olivat melko tavallisia. Paljon oli valkoisia peiliovellisia kaapistoja. En löytänyt yhtään mieleistä keittiömallia omaan kotiini. 

Liian valkoinen, mutta kiva led-valo.

Liian musta, mutta hieno laatta.

Väritykset kodeissa olivat kauniita ja harmonisia - minun makuuni. Paitsi yksi kohde, jossa sisätiloissa piti pitää aurinkolasit päässä, jottei valkoinen väri päässyt sokaisemaan, kun taas ulkosaunaan mennessä piti tunnustella käsikopelolla, missä mustassa wc:ssä on musta pytty ja mustalla seinällä musta suihku; mielenkiintoinen valinta.

Häikäisevä valkeus.

Etsi kuvasta pytty.

Fototapetteja oli paljon, ja muutenkin erikoistehosteisia seiniä. 

Niistä sai kaivettua joitain ideoita, joita haluamme jalostaa omaan kotiimme. Myös laattojen asettelussa oli uusia malleja, joita aion hyödyntää. Mieleen jäi myös raakalaudasta tehdyt ovenpielet. 

Hienot ovenpielet.

Rohkea, mutta näyttävä.

Keittiön kaapistoista asti kiertävä puu.

Jännä seinä.

Led-valoja oli käytetty kohteissa paljon: keittiön kaapistojen päällä ja alla, työtasojen alla, takan päällä, peilin takana, jne... Nykyisessä kodissammekin olemme tehokkaasti hyödyntäneet näitä valoja ja nyt saimme rutkasti lisää ideoita, minne kaikkialle led-valoja voimmekaan asentaa uudessa kodissa.

Led-valoja.

Sisustusähky tässä kyllä iskee, kun mahdollisuuksia on niin paljon. Ennen messuja mielessä oli jo tietynlainen kuva tulevasta kodistamme ja messuilla sitten halusinkin sulkea silmäni uusilta ideoilta. Olin jo päättänyt, että sisustuksemme tulee olemaan tietyn värinen ja keittiö tietynlainen. Oikein alkoi harmittaa, kun suunnitelmat ja mielikuvat lähtivätkin uusille urille ja ideat rönsyämään. Nyt en enää tiedäkään, mitä haluan.

Onneksi itse sisustusvaiheeseen on vielä hyvin pitkä matka, joten suunnitelmat ja mielikuvat ehtivät muuttua vielä moneen kertaan. Vaikka jossain vaiheessahan ne lopulliset päätökset on tehtävä, ja jossain vaiheessa tehdyt päätökset alkavat kuitenkin kyllästyttää, kun muoti ja trendit muuttuvat.

Silmät tottuu hämärään

Synnytys lähenee ja pelot lisääntyy. Olen halunnut olla vahva ja ajatella positiivisesti. Pystynkö sittenkään olemaan vahva loppuun asti? Missä on loppu? Synnytyksessäkö? Siinäkö, kun lapsi on kuuden viikon ikäinen? Siinäkö, kun lapsi on aikuinen? Siinäkö, kun itse kuolen? Entä mitä on vahvuus? Sitäkö, että olen edelleen tässä, nauran ja iloitsen? Vai sitä, että uskallan itkeä ja surra?

Pelkäsin automatkaamme Jyväskylän kautta Kokkolaan. Kilometrejä koko reissulle kertyi 1000. 1000 kilometriä mahdollisuuksia ajaa kolari. Jos en olisi raskaana, kolari ei välttämättä olisi vaarallinen; saattaisin selvitä naarmuilla tai halvauksella, mutta jäisin henkiin. Sisälläni kasvavalla lapsellani ei välttämättä ole yhtä hyvä tuuri - pienikin kolari voisi aiheuttaa lapseni kuoleman, enkä voisi tehdä mitään estääkseni sitä. Tai voisin, voisin jäädä kotiin makaamaan turvallisen pehmeälle sohvalleni.

Mutta entä jos kompuroin kotona rappusissa? Kompastun ja putoan rappuset alas ja tömähdän vatsalleni. Mahaan kohdistuva isku voi olla niin kova, ettei lapseni selviä siitä.

Selvisimme automatkasta ja aion kulkea rappusissa varovaisesti. Aion myös ajaa varovaisesti lyhyilläkin automatkoilla. Muiden ihmisten ajotapoihin en voi vaikuttaa - voin vain toivoa parasta.

Lapsen sairautta en ole osannut pelätä. En usko, että meillä kävisi tämän syntyvän lapsen kohdalla taas yhtä paska mäihä, kuin esikoisen kohdalla. Tai en ole halunnut uskoa. Esikoisemme sairauden ja kuoleman jälkeen kaikki oli taas hyvin - tuntemamme lapset olivat terveitä. Paha maailma oli jäänyt taa ja meillä oli taas usko paremmasta.

Nyt lähipiiriimme on syntymässä paljon lapsia - paljon lisää huolenaiheita, paljon lisää epävarmuuden hetkiä ja pelon tunteita. Ja jälleen sain huomata, ettei se paha maailma suinkaan ole kadonnut minnekään. Se on olemassa. Paha maailma lietsoo pelkoa. Se saa pelkäämään pienintäkin mahdollisuutta.

Pelkään sittenkin synnytystä ja lapsen terveyttä. Pelkään mieheni puolesta, pelkään, että hän joutuu kolariin tai sairastuu vakavasti. Pelkään samaa kaikkien läheisteni puolesta. Pelkään taloudellisia asioita. Pelkään pimeitä metsiä ja hämähäkkejä.

Pelkään nyt ja pelkään huomennakin. Pelko ei katoa, se voi vain muuttaa muotoaan.Viime vuoden aikana opin, että ihmisellä on aina kaksi vaihtoehtoa: pelätä pahinta ja toivoa parasta. On olemassa huono vaihtoehto ja parempi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto. Mikäli vaihtoehdoista toteutuu huonompi, avautuu eteen taas kaksi vaihtoehtoa: tilanteen mukaan jälleen parempi ja huonompi. Ihminen sopeutuu vallitseviin oloihin ja voi aina tukeutua sen tilanteen kannalta parhaaseen vaihtoehtoon.

Mutta pelko kuuluu elämään. Se on suojamekanismimme. Se luo meille tervettä järkeä ja kykyä varautua asioihin. Se saa meidät arvostamaan turvallisia hetkiä.

Pelko on hyvä asia niin kauan, kuin pystymme vielä ajattelemaan sen yli. Pystymme näkemään toivon.

Peloista huolimatta en suostu luopumaan unelmistani. Haaveilen, suunnittelen, toteutan. Uskon tulevaan. Saatan tippua korkealta, mutta olen ainakin unelmissani päässyt sinne asti.

”Älä pelkää, älä pelkää, silmät tottuu kyllä aikanaan hämärään.” 

Sadetanssi – Silmät tottuu

Vain mies osaa tämän

Asiakaspalvelutyö, nainen ja raskaus – ja erittäin vitsikkäiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset miehet.

Näin raskauden loppusuoralla ei vain millään enää viitsisi kuunnella näitä samoja vitsejä päivästä toiseen. Tässä kuitenkin ne parhaat kommentit, joita olen saanut kuulla.

”Onkos sulla jotain kypsymässä?”

”Mikäs sua on purrut?”

”Mitäs sulle on käynyt?”

”Oot sitten vähän pulskistunut viime näkemän. On tainnut grilliruoka maistua.” Tähän sen enempää miettimättä vastasin ”Juu, on makkara maistunut”, tajuamalla kommenttini kaksimielisyyden liian myöhään.. No, menipähän mies hiljaiseksi.

Paras kommentti on ollut, kun eräs vanhempi mies kysyi: ”Tuleeko siitä nyt sitten hyvä? Olisit antanut mun tehdä, niin varmasti olisi tullut.” Juuri näin miehet! Kiitos tästä mielikuvasta! Eipä tainnut tämä mies kuitenkaan tietää, kuinka vakavalla ja henkilökohtaisella asialla vitsaili.

Kuulkaas miehet, olen varmasti itse huomannut olevani raskaana. Olen tehnyt tämän tietoisesti ja myös tarkkaan harkitsemani miehen kanssa.

Minulle riittävät pelkät onnentoivotukset ja tulen niistä paljon paremmalle tuulelle kuin huonosta, väkisin väännetystä vitsistä. Toki näitäkin pelkkiä onnittelijoita onneksi on.

Raskaana oleva nainen voi olla vaarallinen. Se voi suuttua mitättömimmästäkin asiasta tai jopa pillahtaa itkuun. Mitäs sitten teette?

Yllättävä uutinen

Kun esikoisen kuoleman jälkeen palasin töihin, sain monta kertaa päivässä kertoa, ettei kaikki mennytkään kuten kuviteltiin. Luulin, että näin traaginen uutinen olisi levinnyt pienellä paikkakunnalla kuin kulovalkea ja saanut jopa uutta pontta tuulen mukana. Mutta olin väärässä. Ilmeisesti lapsen kuolema on tabu, josta ei juorutakaan niin kuin muista asioista. Ei uskalleta levittää sanaa, ellei olla täysin varmoja asiasta.

Miesten suhtautuminen tähän yllättävään uutiseen on ollut ”huvittavin”. He laukovat ensin hyväksi katsomansa vitsin siitä, miten olen raaskinut jättää lapsen kotiin ja palata töihin. Kun he sitten ovat saaneet kuulla odottamattoman uutisen, ettei mitään lasta enää olekaan, he eivät enää tiedä, mitä sanoa ja luikkivat sitten mitään sanomatta tiehensä. Seuraavalla kerralla ei enää vitsi lennä.

Nyt toisen raskauden myötä minulta usein kysytään, joko minulla on ennestään lapsia. Mitä siihen kuuluu vastata tuntemattomalle tai puolituntemattomalle ihmiselle? Kuuluuko jokaiselle tilittää, että minulla OLI yksi poika? Vai kuuluuko se vain kuitata sanomalla, että odotan toista lastani. Entä kun asia tulee myöhemmin taas puheeksi ja kuulija on siinä uskossa, että minulla on jo yksi elossa oleva lapsi. Tapauskohtaisiahan nämä jutut ovat – ajan, paikan, kuulijan ja tilanteen mukaan soveltaen.

Harmittomista vitseistä on kadonnut naurattavuus, minkä vain vastaanottaja tietää. Vitsin kertoja on syytön – tiettyyn rajaan asti.

Kesän värit

 Kotipihan paparazzi oli paikalla ikuistamassa kesän 2011 väriloistoa.

Nuukahtaneeet kukat ja kitkemättömät kukkapenkit voi näyttää ihan kivalta, kun osaa katsoa oikein. 

Kuvien kopiointi ehdottomasti kielletty.

Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty?

... Toiveista ja haaveista, menetetyistä vaihtoehdoista, odotuksista ja painostuksesta. Vai rakkaudesta?

Saako äiti ja isä toivoa lapsen sukupuolta? Saavatko muut esittää toivomuksia? Entä kun toive ei toteudukaan. Miten peittää pettymys?

Jos toivottu poika olikin sairas, olisiko terve, epätoivottu tyttö ollut parempi? Kumpi on kultalusikkamaailmassa oleellisempaa, sukupuoli vai terveys?

Onko yritettävä niin kauan, kunnes toivottu tulos syntyy? Mitä tehdä epäonnistuneille yrityksille? Lähettää pajukorissa joen virtaan?

Liittyykö toiveet sukupuolesta vain raskausaikaan ja epätietoisuudella leikittelyyn, vai vaikuttaako toteutunut haave tai epäonnisuuden katkeruus vielä vuosienkin päästä?

Miksi odotusaikana yleisin kysymys on, kumpaa sukupuolta toivot? Miksei kukaan kysy, toivotko tervettä vai sairasta lasta?

Onko kyse omista vai muiden ihmisten haavekuvista? Kuka maala ne kuvat, joita katselemme? Onko luonnoksen tekijä eri ihminen kuin värittäjä?

***

Kuka ylipäätään tekee lapsen? Äiti ja isä rakkaudesta toisiinsa? Sukulaiset lapsenlapsen kaipuusta? Ruotsin kuningaskunta suvun jatkuvuuden pakosta?

Miksi lapsettomalta parilta kysytään, eikö vieläkään? Miksei jo itse tulla näyttämään, miten homma pitäisi hoitaa? Onko Victoria epäonnistunut miehen valinnassa? Vai onkohan asia jo varmistettu ennen avioliittoa? Tuskin ainakaan kuninkaan veressä on vikaa.

Miksi lasta pidetään pakkona, eikä lahjana?

***

Milloin lapsesta muodostui piparimuotilla valettu Herrasväenleipä, joista epämuodostuneet hylätään ja vain täydelliset kelpaavat kahvipöytään vieraiden mässäiltäviksi?

Pakkojazzia

Olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelemassa jazzia! Tai oikeastaan en ollut kuuntelemassa jazzia vaan stand-upia, eli siis jouduin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelemaan jazzia, koko biisin alusta loppuun. Ovelasti oli tuotu jazz taviskansan korville stand-upin varjolla. En vieläkään väitä pitäväni jazzista, mutta oli se sivistävä kulturelli kokemus kaiken sen rahvaanomaisen huumorin ohella. Sami Hedberg ei pettänyt tälläkään kertaa!

Jazz-musiikki vaatii varmasti useamman kuuntelukerran, jotta se kolahtaisi tajuntaani. Tai en tiedä - kaksi minuttiia biisin alusta ja koko biisi on kuultu, ja silti se vain jatkuu, ja jatkuu... Kuinka monta kertaa ehdinkään yhtyä yleisön taputukseen siinä uskossa, että biisi loppuu. "Kylläpä on valveutuneita jazz-kuulijoita, kun jo hyvissä ajoin tietävät aloittaa taputuksen biisin päätöksen kunniaksi." Mutta ei. Biisi vain jatkui. "Kylläpä on nolo yleisö, kun kesken biisin taputtaa." Vasta viimein tajusin, että bändi soitti soolo-osuuksia, jonka jälkeen kuului taputtaa. En vain ihan heti rekisteröinyt näitä sooloja, kaikki kun kuulosti samalta tasapaksulta ajatusteni taustamusiikilta.

Voiko joku yksin sanoa säveltäneensä jazz-biisin? Mielestäni jazzissa jokainen bändin jäsen soittaa vain omaa soitintaan hyväksi havaitulla tavallaan ja yhdessä se sitten kuulostaa yhtenäiseltä musiikilta.

Vaikka eipä sinänsä, ei se huonolta kuulosta - taustamusiikkina, silloin kun se on vain etu, ettei biisien vaihtuessa huomaa taukoa tai eroa edelliseen.

Yleisön vakioliiga

No entä sitten yleisö? Porin teatteri tarjosi hienot puitteet tälle kulttuurikokemukselle, vaikkakin hieman erilaiset, kuin mihin stand-up on yleensä viety. Stand-up-showhun kuuluu hämyinen ravintola, jossa yleisö nauttii virvokkeita pöytiensä ympärillä ja pärskii juomat vastapelurin naamalle aina kun koomikko laittaa parastaan. Virvokkeet kuuluvat näköjään monen muunkin mielikuvaan stand-up-esityksestä. Itselleni ei olisi tullut mieleen tuoda tuoppia arvokkaan teatterin katsomoon.. Ravintolan puolelta kuului tarjoilijoiden vain sanovan, että näyttää ne muutkin... No, ehkä olen vain katkera, kun en itse viitsinyt maksaa omaisuutta limulasillisesta.

Taustamusiikin soidessa ehdin tutkailla yleisöä tarkemminkin. Perinteisen jazzailijan tunnistaa vaatetuksesta: naisilla tasapohjaiset kangaskengät, legginsit, värikäs tunika ja hiuksissa tarkoituksellisen huolimattomasti aseteltu huivi, jonka päät laskeutuvat pitkin selkää. Keski-ikäinen mies on pukeutunut vaaleisiin housuihin, ruutukuvioinen kauluspaita siististi housuissa ja vaaleansininen neulepaita hartioilla. He ovat selvästi tulleet ensisijaisesti musiikin vuoksi. Sitten oli nuoriso-osasto, joka oli tullut ensisijaisesti komiikan vuoksi ja näin ollen heillä oli rutkasti aikaa puuhata viittä muuta asiaa jazz-osuuksien aikana. Yleisössä on myös aina se, joka nauraa äänekkäimmin, se, joka taputtaa äänekkäimmin, ja se, joka haluaa olla kaikessa äänekkäin. Stand-upissa tämä on onneksi vain hyvä asia niiden kannalta, jotka pelkäävät kuollakseen koomikon katsetta ja hautautuvat koko ajan syvemmälle penkinrakoon varmistaakseen, ettei tämä vain paljasta heidän kammottavimpia luurankojaan koko yleisölle. Mutta mitä tekee jazz-stand-up-shown yleisössä ihminen, joka istuu koko esityksen ajan sama nyrpeä ilme kasvoillaan?

Vetonaulan varjolla 

Jazzin ja stand-upin yhdistäminen samaan saliin on tietysti riskaabelia ja jakaa yleisön kahtia. Sama kuin pari vuotta sitten kiertänyt Kummelin Joulu tulee -esitys. Luvassa Kummelihahmojen joulushow - musiikkia ja teatteria. Saliin astuessamme naureskelimme niille vanhemmille ihmisille, jotka eivät todennäköisesti tienneet, mihin olivat tulleet. Puoliajan jälkeen pilkka osui omaan nilkkaan ja totesimme olevamme itse niitä, jotka eivät tienneet, mistä olimme maksaneet - Mikko Kuustosen konsertista. Tietysti juuri tässä esityksessä Kuustonen paikkasi Heikki Helaa ja saimme kuunnella toisen puoliajan, kuinka enkelit lentää mun uniin. Sanoisin, että tässä kohdin mainostekstit eivät ihan pitäneet paikkaansa - joulua esityksessä oli Vanajan kaulassa koreillut kuusenkoriste, vitsit vanhoja ja koko toinen puoliaika pelkkää tavallista musiikkia, osin muuten myös jazzahtavaa. Eipä muuten jäänyt yleisö vaatimaan encorea - osa ei edes koko toista puoliaikaa.

Summa summarum, jazzin ja stand-upin yhteensovittaminen onnistui paremmin kuin Kummelin ja Kuustosen. Oli hyvä, että poskilihakset saivat välillä levähtää.

Hautalyhty

Nyt on pojalla ihan uniikki, isän tekemä (kaivertama) lyhty haudalla.

Herra Hakkarainen kävelee unissaan lyhdyn molemmilla sivuilla.

Pojan omat kasvot katselevat lyhdyn etupuolella.

















Takapuolella on kirjoittamani muistokirjoitus.

Oli taistelua pienen elämä,

mutta silti niin iloinen ja rakkautta täynnä.

Oli liian pieni enkeliksi, 

mutta tarpeeksi suuri jättämään kauneimmat muistot.

Nyt kun lyhty vielä pysyisi ehjänä. Alunperin ajattelimme, että tiedostamme rikkoutumisen riskin, eikä siinä sitten mitään, uusi vain tilalle. Mutta nyt kun lyhdystä tuli mielestämme niin kaunis, kyllä se varmasti harmittaa, jos se menee rikki. Sillä on jo tunnearvoa.

Hyvää yötä, Herra Hakkarainen

Viikkasin makuuhuoneessa puhtaita pyykkejä takaisin kaappiin. Herra Hakkarainen istui sängynpäädyllä ja katsoi minua. Siihen se on nyt jäänyt, sängynpäädylle, yksin.

Herra Hakkaraisen tarina alkoi jo uuden vuoden yönä, kun odotin esikoistamme. Tuo yö oli kylmä ja lunta oli paljon. Olimme kahden. Suuren mahani kanssa ei tehnyt mieli viettää railakasta uutta vuotta. Katselimme puolenyön aikaan ulkona pakkasessa taivaalle ja yritimme tähyillä ilotulitusraketteja. Eipä niitä täällä korvessa paljon näkynyt. Tulimme takaisin sisälle ja sytytimme takan. Valoimme tinat. Kesti pitkään, ennen kuin toinen meistä uskalsi sanoa, mitä tuosta tinasta tuli mieleen. Molemmat kuitenkin miettivät samaa. Sehän oli selvä Herra Hakkarainen.

Myöhemmin meitä odotti kaupan hyllyllä iso laatikollinen Hakkaraisia. Jos Herra Hakkarainen olisi hereillä, se olisi katsonut meitä anovalla katseella ja pyytänyt päästä mukaamme. Olihan se otettava. Siniseen nuttuun ja unimyssyyn sonnustautunut Herra Hakkarainen, hännästä vedettävä soittorasia. Se soitti sävelmää, jota en heti tunnistanut. Lapussa luki: soittaa sävelmää Hämä-hämä-häkki. No sehän se tiestysti!

Kuva: Ida Pimenoff / Vauva-lehti

Herra Hakkarainen odotti kotiin unikaveria ja hyvin pian hän sen saikin. Hämä-hämä-häkki tuuditti esikoisemme uneen omassa turvallisessa sängyssään.

Herra Hakkarainen lähti mukaan sairaalaan. Se oli poikamme turvana silloin, kun äiti ja isä eivät voineet olla paikalla. Joka ilta se tuuditti pojan uneen sävelmällään ja oli vieressä. Se seurasi sairaalassa mukaan kaikkialle: röntgeniin, labraan, mihin vaan. Sen sävelmä rauhoitti.

Herra Hakkarainen odotti poikaa maksansiirron ajan teho-osastolla. Hengityskoneessa maatessaan poika piti Hakkaraista kädestä, silitti tätä parrasta ja unimyssyn tupsusta. Piti tätä hyvänä.

Niin vain alkoi Hakkaraisessakin väsymyksen merkit näkyä. Se oli tahriintunut, sen kavioista repsotti irrallinen naru ja sen sävelmästä puuttui nuotinisku. Se oli kuitenkin läsnä, tuttu ja turvallinen.

Mutta nyt Herra Hakkarainen on jälleen yksin. Nyt se valvoo äidin ja isän unta. Muistuttaa menneestä.

Ja silloin se tapahtui. Varoittamatta, ennalta-arvaamatta. Ilman kosketusta, ilman tuulenhenkäystäkään.

Herra Hakkarainen soitti sävelen. Yhden ja ainoan. Siinä vain, pyykkien viikkauksen lomassa. Yksi nuotti. Mutta se riitti. Herra Hakkarainen on vielä täällä - meidän muistomme.

Minä pystyn

Luin tuon Ruuhkavuosi-kirjan eilen. Meinasin jo kehuskella, että ennätysajassa, mutta tarkemmin ajateltuna kaksijapuolisataasivua helppolukuista isofonttista tekstiä yhdessä illassa ei nyt niin kovin mainittava saavutus ole. Tai no minulle on, luen hitaasti ja joka sanan ajatuksella. Ehkä tulisi luettua enemmänkin kirjoja, jos opettelisi pikalukutekniikan.

No, opinko siitä mitään? En. En pystynyt samaistumaan tuon kirjan päähenkilöön. Hänellä ei ollut kunnollista tukiverkostoa, toisin kuin minulla. Hänellä ei ollut kokemusta oikeasta elämästä, minulla on. Hän oli heikko. Minä en!

Talonrakennusprojektin aikana hän rypi itsesäälissä, miten oli vain kaksin vauvan kanssa, yksin ajatustensa kanssa, yksin palvelemassa miestään. Minä suren lähinnä sitä, että mies on rakennusprojektin aikana yksin. Hän tulee olemaan päivät töissä ja illat rakennuksella - eikä näe lapsensa kasvavan, hymyilevän ensimmäistä kertaa, kääntyvän ensimmäistä kertaa, sanovan äiti. Haluan auttaa kaikin tavoin ja niin paljon kuin vain voin - onhan tämä meidän yhteinen projektimme, yhteinen lapsemme, yhteinen elämämme. Haluan auttaa laittamalla ruokaa, siivoamalla, olemalla lapsemme kanssa läsnä. Haluan tehdä asioita, joita kirjan päähenkilö ei halunnut. Älytöntä.

Vauvan synnyttyä päähenkilö jäi yksin. Vanhat ystävät elivät täysin eri elämänvaihetta, uusia äitiystäviä ei saanut helpolla. Isovanhempia ei juuri näkynyt. Minä en jää yksin - luotan tukiverkostooni.

Päähenkilö ei tiennyt, mitä odottaa. Ei tiennyt, kuinka nopeasti aikaa menee. Ei tiennyt, ettei kaikki menekään aina niin kuin suunnittelee. Minä tiedän - nyt. Hänen tavoitteensa romuttuivat, kalenteri peittyi vauvan oksennukseen. Hänellä ei ollut varasuunnitelmaa, ei pakoreittiä. Hän ajautui umpikujaan. Hukkui vauvan itkuun ja ihmisten sääliin.

Minulla on tavoitteeni ja suunnitelmani, mutta en hajoa, vaikka ne romuttuisivatkin. Olen oppinut, että pärjään! Suunnitelmat vain muuttuvat ja minä opin niiden mukana.

En luovu ruuhkavuodestani/vuosistani, tarvitsen tavoitteita ja tekemistä, mutta tiedostan riskit ja pystyn mukautumaan vaihtuviin tilanteisiin. Pystyn elämään kolmenkympin jälkeenkin.

Ruuhkavuosi

Tänään on ollut hitusen tehokkaampi vapaapäivä kuin edellinen. Kävin jopa kirjastossa, mut en kuitenkaan saanut etsimääni kirjaa. Käyn hyvin harvoin kirjastossa, koska luen harmittavan vähän, tai viimeaikoina olen ostanut kirjani. Osaltaan selitän lukemattomuuttani ajanpuutteella, osin sillä, etten tiedä, mitä lukisin. Olen kirjaston hyllyjen edessä kuin kerran viiniä maistanut asiakas Alkon viinihyllyjen edessä. Kaipaisiin kirjastoon palvelevia kirjastotätejä, jotka päivystävät hyllyjen välissä ja tarjoavat oma-aloitteisesti apua ja ehdottavat muutamaa suositusta asiakkaalle tekemänsä tarvekartoituksen jälkeen. Minulla ei ole lempikirjailijaa tai tiettyä tyylilajia. Useimmiten pidän kuitenkin tarinoista, joissa on jotain totuusperää. On hyvin häiritsevää lukea tarinaa, joka kertoo jostain hirstorian myyttisestä tapahtumasta, kuitenkaan tietämättä, onko juttu täysin keksittyä puutaheinää, vai onko siinä jokin totuuden siemen.

Katseeni harhaili kirjojen selkämyksissä siellä täällä kuin ruletti, joka vain pysähtyi aina sattumalta johonkin. Merkillisiä kirjoja sitä onkin kirjoitettu. Lopulta ruletti pysähtyi kirjaan, jonka selkämyksessä luki Ruuhkavuosi. Takakansi lupasi vieläkin parempaa: "Kolmekymppinen Minna on kyllästynyt päämäärättömään haahuiluun ja päättää panna elämänsä kerralla kuntoon. Vuoden pääprojekteja on kolme: gradunteko, talonrakennus - ja vauva. Mutta voiko yritysmaailmasta tuttua tehokkuusajattelua soveltaa äitiyteen?" "Ruuhkavuosi on esikoiskirjailija Pauliina Suden viihdyttävä ja vauhdikas kertomus nykynaisen itselleen asettamien tavoitteiden ja arkirealismin törmäämisestä. Se kuvaa säälimättä mutta myötäeläen väsyvän äidin ajatuskulun poukkoiluja."

Tämä on pakko lukea!

Joko tämä kirja saa minut tajuamaan, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti ja kerralla, tai sitten se antaa ideoita, miten kaiken saa tehtyä heti ja kerralla. Luin jo kirjastossa lyhyen katkelman satunnaiselta sivulta ja melkein jätin kirjan kuitenkin omaan rakoonsa: äiti ajoi kolarin ja oli jo varma miten takapenkillä turvaistuimessa istunut vauva kuoli. Ja se tapa, jolla kirjoittaja tämän kuvasi, sai aikaan kylmät väreet ja kammottavat mielikuvat - muistikuvat. Onneksi luin vielä muutaman rivin. Lainasin kirjan.

Uhkaava kolmenkympin kriisi

Olen 25-vuotias ja minulla on kolmenkympin kriisi. Joskus ajattelin, että siihen mennessä, kun täytän 25 vuotta, minulla on vähintään yksi lapsi, ehkä jopa kaksi. Siinä vaiheessa minulla on myös kunnon työpaikka. Ja omakotitalo.

Olen 25 vuotta, mutta minulla ei vielä ole yhtään elossa olevaa lasta. Minulla ei myöskään ole sitä kunnon työpaikkaa ja loistavaa uranäkymää. Minulla toki on omakotitalo, mutta ilmeisesti se ei olekaan se talo, jossa vietän koko aikuisikäni vanhuuspäiviin asti.

Nyt minulla on viisivuotissuunnitelma. Siihen mennessä, kun täytän kolmekymmentä, minulla on kaksi elossa olevaa lasta, uusi omakotitalo ja kunnon työpaikka. Kuulostaa kyllä melko mahdottomalta yhtälöltä: viidessä vuodessa kaksi lasta ja työpaikka. Talo nyt kai rakentuu siinä sivussa...

Uran rakentaminen jää lastenteon jalkoihin. Väitän, että jokainen työnantaja pelkää palkata naisen, josta aiheutuu kuitenkin ylimääräisiä kustannuksia tämän jäädessä varmasti pian äitiyslomalle. Alle 25-vuotiaana olin vielä kovin nuori kilpailija työmarkkinoilla. Nyt uuden raskauden aikana on aivan turha haaveilla edes työhaastattelusta. Haluan kuitenkin olla rehellinen jo hakemusvaiheessa. Tämän äitiysloman jälkeen työnantaja miettii kuitenkin, että tuo tulee pian jäämään uudestaan äitiyslomalle, onhan hänellä vasta yksi lapsi. Ja niin tulenkin, todennäköisesti, toivottavasti. Sen jälkeen tuleekin jo tämä maaginen kolmekymmentä. Miltä näytän työmarkkinoilla siinä vaiheessa? Todennäköisesti jo liian vanhalta ja työkokemuksessa jälkeen jääneeltä.

Oikeasti en edes vielä tiedä, mitä haluaisin tehdä! Millaista työtä haluan.

Mutta sen tiedän, että haluan nämä lapset. Ne ovat rikkaus, johon minulla on oikeus!

Kolmenkympin jälkeen

Mutta mitä sitten kolmenkympin rajapyykin jälkeen? Mitä sitten kun viisivuotissuunnitelmani on toteutettu?

Herään aamulla uuden omakotitaloni makuuhuoneesta, keitän aamukahvin keittiössäni, herätän lapset, syötän ja puen, unohdan juoda kahvini ja yritän pakata kiukkuiset, aamu-uniset lapset autoon ja vien heidät tarhaan ja myöhästyn samalla itse töistäni, jossa minua odottaa joka aamu sama pöytä ja samat tehtävät. Iltapäivällä lähden töistä kotiin, joka päivä samaan aikaan, haen lapset tarhasta ja käyn ylikierroksilla olevien lasten kanssa ruokakaupassa, josta ostan kaksi täyttä ruokakassillista perusruokaa. Kotona valmistan ruuan ja odotan ylitöistä palaavaa miestä kotiin - työn luonteesta johtuen kenties joka päivä eri aikaan. Illalla vietämme laatuaikaa perheenä - niinkuin ideaaliperheen kuuluu - luemme ja leikimme. Minä käyn lenkillä. Nukkumaan mennessäni mietin, kuinka seuraava päivä ei tuo mitään uutta.

No, ehkä näin, mutta juuri sitä minä haluan - turvallista perusarkea.

Mutta onko kuitenkaan järkeä yrittää tehdä kaikkea kerralla? Miksi kaiken pitäisi olla heti valmiina? Ei elämä lopu kolmeenkymmeneen - ehkä, toivottavasti.

Ehkä tämä kirja kertoo vastauksen. Vaikka tuskin se pystyy luonteeseeni vaikuttamaan.

Saamaton päivä

Tänään on taas päivä, jolloin ei saa mitään tehdyksi. Tekemistä olisi ja montaa asiaa haluaisi tehdä, mutta nyt ei vaan jaksa. Ei huvita.

Haluaisin lukea kirjan, mutta en ole hakenut juuri sitä haluamaani kirjaa kirjastosta. Aloitettujakin kirjoja olisi kotona, mutta en halua lukea yhtäkään niistä.

Haluaisin jatkaa tilkkupeiton kutomista, mutta sitä varten pitäisi aloittaa uusi palanen. Olisin halunnut jatkaa vanhaa palasta ja saada sen valmiiksi. Uuden aloittaminen kuulostaa liian työläältä.

Haluaisin kirjoittaa kirjan itselleni. Kirjoittaisin viime vuoden tapahtumista kunnollisen romaanin, mutta en tiedä miten sen aloittaisin. Ideoita tekstikatkelmista pyörii päässäni, mutta en osaa aloittaa alusta.

Haluaisin siivota. Tai oikeastaan tämän voisi asetella toisin: pitäisi. Pitäisi siivota ja järjestellä tavaroita ja papereita järjestykseen. Mutta en vain jaksa. Ei huvita.

Haluaisin ottaa päikkärit. Sen taidan tehdä.

Pilvinen, miltei jopa kylmä vapaapäivä, jolloin ei ole mitää tekemistä, saa mielen harhailemaan ikävissä ja huolestuttavissa asioissa. Väsyneenä ja saamattomana kaikki tuntuu niin paljon pelottavammalta.

Odotan jo kovasti alkavaa kesälomaa, ja siitä jatkuvaa äitiyslomaa. Mutta jos jo yksi ja kaksi vapaapäivää viikossa tuottaa tuskaa ja huonoa omaatuntoa saamattomuudesta, niin mitä ihmettä teen kuukauden päästä, kun alkaa puolentoista, ehkä jopa kahden kuun yhtäjaksoinen saamattomuuden jakso?

Pitäisi aina etukäteen suunnitella vapaapäivälle jotain erityistä tekemistä. Toisaalta taas, kuinka ihana ajatus onkaan vapaapäivästä, jonka varalle ei ole mitään suunnitelmia! Välillä kun on viikkoja, jolloin jokaiselle päivälle on suunnitelmia, joko töitä tai muuta menoa, se tuntuu ahdistavalta. Aivan kuin ei olisi omaa aikaa ollenkaan, vaikka sitähän ne vapaapäivänkin menot tietysti monesti ovat. Mutta kun lopulta koittaa se suunnittelematon päivä, tuntuu, kuin elämältä katoaisi pohja. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Tarvitsen päiviini pakollista tekemistä tai muuten päivä kuluu haahuillen ja nukkuen.

Ehkä nyt otan ne päikkärit, ja mietin vasta sitten, huvittaisiko tehdä jotain.

Onneksi huomenna pääsee taas töihin.

Jännityksen kaipuu luonteenvikana

Seisoin eilen pitkään Ärrän leffahyllyjen edessä ja pohdin, mikä leffa lauantai-iltana katsottaisiin. Leffa pitää valita niin, että se käy kummallekin, eli ei mitään älytöntä mega-action-sota-pläjäystä eikä myöskään lässyn-lässyn-rakkausdraamaa. Jostain kumman syystä käteeni tarrautui kauhuleffa Paranormal Activity. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi ollaan katsottu kauhua. Ja nyt muistan taas, miksi.

Vuosia sitten pidin kauhuleffoista. Pidin siitä jännityksen tunteesta ja mielikuvituksen leikistä. Selvästi tähän katselukokemukseen vaikuttaa se, missä leffan katsoo. Rivitalossa asuessamme pystyin katsomaan kuinka jännittävää kauhua tahansa. Pieni huoneisto, ei pimeitä nurkkia ja komeroita ja katuvalojen valo tunkeutui väkisinkin ikkunasta. Epämääräisten äänienkin tiesi tulevan vain naapurin elonmerkeistä.

Omakotitalossa kaikki on toisin. Pimeä piha, pimeät huoneet ja varastot ja vanhan talon rakenteista kaikuvat äänet. Paranormal Activity onnistui käyttämään kaikki nuo pelkoon tarvittavat elementit. Paras kauhuleffa on sellainen, jossa mitään ei varsinaisesti näytetä, vaan katsoja joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan ja omia henkilökohtaisia pelkojaan. Ja kyllä täytyy myöntää, että pelkäsin. Onneksi uniin asti nuo kauhukuvat eivät sentään toistaiseksi ole koskaan päässeet. Mutta kyllä nyt saa taas mennä jonkin aikaa, ennen kuin on aika Paranormal Activity kakkoselle.

Taivas salamoi

Sama juttu on ukkosen kanssa. Pidän ukkosesta. Mutta jälleen se on kiinni siitä, missä ukkosta katsoo. Rivitalossa asuessamme nautin kunnon ukonilmasta, kun sitä sai turvallisesti katsoa huoneistosta, jossa ei ole kiinni koko oma omaisuus. Jos salama sattuisi iskemään rivitaloon, senkun vain muutamat tärkeimmät asiat mukaan ja ulos. Ja eiköhän niissä taloissa jonkimoista ukkosenjohdatintakin ole olemassa. Omassa talossa ukkosesta ei pysty nauttimaan ihan niin paljon. Nyt on liikaa menetettävää, jos salama sattuisi iskemään. Eikä pelkästään maallista omaisuutta, vaan nimenomaan muistoja. Kuvia ja muita muistoesineitä pojastamme vakuutus ei korvaa.

Perjantai-iltana saimmekin ihailla kunnon ukkoskuuroa. Salamat löivät ja jyrinä oli valtava! Saimme jännittää luonnon omaa kauhunäytelmää sydän pamppaillen, mutta onneksi taaskaan ei sattunut mitään. *kopkop*.

Vastuun määrä = pelon määrä

Mitä varten ihminen nauttii pelottavista ja vaarallisista asioista? Jopa siinäkin tilanteessa, että on jo saanut oikeasti kokea pahoja asioita. Ymmärrän, että pumpulissa eläneet ihmiset kaipaavat elämäänsä jännitystä. Haetaanko sillä ymmärrystä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin? Vai sitä, että osaa olla kiitollinen siitä, ettei hullu murhaaja ole vielä viime yönäkään tunkeutunut kotiimme tai salama polttanut taloamme. Vai onko se vain luonteenpiirre, johon ulkoiset tekijät eivät pysty vaikuttamaan?

Se on ainakin varmaa, että pelon määrä kasvaa suorassa suhteessa ympärillä olevan vastuun määrään.

Vuodesta toiseen

Vuoden kiertokulku ei ole nähtävissä vain kesän vaihtumisena talveen ja talven kesään tai ikävuosien lisääntymisenä joka vuosi samaan aikaan. Vuoden kiertokulku näkyy monessa muussakin. Se saa tajuamaan, että elämä jatkaa matkaansa, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä.

Telkkarissa pyöri muutama viikko sitten terveyssidemainos, jossa paketin ostaja sai kaupanpäälle säilytysrasian. Sama mainoskampanja toteutettiin myös viime kesänä. Asustelimme silloin Helsingissä ja asioimme Munkkivuoren ostoskeskukssa. Mainoksen uhrina tartuin tuohon kyseiseen kampanjaan ja valitsin silloisen lähikauppamme valikoimasta terveyssidepaketin, jonka kyljessä koreili sinivioletti rasia. Tuo rasia makasi Mäkki-talon kylppärissä säilyttäen korvakoruni tarkasti tallessa. Erittäin kätevä rasia tähän tarkoitukseen.

Tällä hetkellä telkkarissa esitetään hammasharjamainosta trenditietoisille kuluttajille. Nyt jokainen voi valita omaa persoonaansa lähinnä kuvaavan design-hammasharjan. Aivan kuten jo vuosi sitten. Silloinkin muistan tuon mainoksen ja kuinka samaisessa lähikaupassa yritin epätoivoisesti päättää, kuinka trenditietoinen haluan olla. En ollut. Valitsin taviksille tarkoitetun hammasharjan, jossa oli keskitytty puhdistustehoon, eikä varren design-väritykseen.

Kolmas tv:ssä tällä hetkellä pyörivä mainos, joka vie muistot vuodentakaiseen on Nelosen ilotulitus. Poikamme oli jo selvinnyt keuhkoverenvuodosta ja saanut uuden maksan viime tingassa ja nyt kaikki näytti hyvältä. Toipuminen oli alkanut. Sitä saattoi juhlistaa ilotulituksella. Ilotulitteet lähetettiin aivan sairaalan ja Mäkki-talon viereisestä saaresta, joten olimme kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Valitettavasti poikamme ei tätä spektaakkelia teho-osaston hengityskoneesta käsin nähnyt, eikä olisi vielä ymmärtänytkään näkemäänsä, mutta jonakin vuonna tulisimme hänen kanssaan katsomaan tuota valon ja äänen taistoa.

Ilotulitus on tänäkin vuonna, aivan kuten ennenkin, aivan kuin vuoden aikana mikään ei olisi muuttunut. Yhtälailla Turussa vietetään parhaillaan Keskiaikaisia markkinoita. Aivan kuin viime vuonnakin, jolloin olimme vaihteeksi Turun lastenosastolla oikeaan aikaan ja pääsimme osallistumaan näille markkinoille.

Vuoden kiertokulku puhuu karua kieltään. 

Auringonlasku Turun kesäyössä.

Kohtalon ivaa

Ja vuoden kiertokulku jatkuu. Aikaisemmin jo kerroinkin, kuinka mieheni osti veneen vuosi sitten keväällä, kuinka veneessä olikin vuoto ja kuinka vene mökötti loppukesän liiterin takana kuivalla maalla. AIVAN KUTEN TÄNÄKIN VUONNA! Tällä kertaa kyseessä vain on eri syyt, miksi vene ei tee sitä, mitä veneen kuuluisi tehdä. Tänä vuonna vene kyllä saatiin laskettua jokeen ja muutaman kerran sillä jopa ajeltiin. Kunnes viimeisellä kerralla veneestä katkesi ohjausvaijeri ja vene piti nostaa maalle korjattavaksi. Ei siinä vielä mitään, se olisi ollutkin pikkujuttu, mutta kappas, kun paikallinen voimalaitos pitää huoltaa juuri kesällä, ja nimenomaan keskellä kesää.

Voimalaitoksen huollosta tiedotettiin lehdessä vajaata viikkoa ennen huoltotöiden aloittamista. Huoltotöiden aikana veden pinta tulee laskemaan reilusti. Kaksi viikkoa sitten maanantaina huomasimme kauhuksemme vesirajan paenneen rannastamme viisi metriä! Vedenpinnan lasku oli näin ollen kaksi metriä. Kaunis jokimaisema peittyi nyt mutaisiin ja haiseviin rantoihin. Sattumalta olimme nostaneet veneen ylös ennen vesikatoa. Pelkkä pieni uutinen lehdessä vedenpinnan laskusta ei saanut meitä tajuamaan, mikä tilanne todellisuudessa tulisi olemaan.

Voimalaitoksen omistaa norjalainen yhtiö, joka dollarinkuvat silmissä päätti toteuttaa huoltotyöt silloin, kun sähkönkulutus on minimissä, eli tuotot minimissä. Kesämökkikaupungin mielipidettä ei edes kysytty, saatikka edes ilmoitettu reilusti aikaisemmin paikallisille yrittäjille, joiden elinkeino riippuu tästä joesta. Kukaan ei osannut varautua eikä ehtinyt varautumaan vajaan viikon varoitusajalla. Kukaan ei edes tiedä, kuinka kauan huoltotyöt tulee kestämään. Nyt lehdessä on ilmoitettu tietyt muutaman päivän jaksot elokuun puoleenväliin saakka, jolloin vedenpintaa lasketaan. Mutta voimalaitos huomauttaa, että muutokset vedenlaskun aikataulussa ovat mahdollisia. Tällä hetkellä vesi on siis taas korkealla, mutta koska se taas laskee, on vain huhupuheiden varassa.

Suurella todennäköisyydellä veneilymme jää siis tältäkin kesältä väliin. Ei ole järkeä laskea venettä vesille ja todeta, että moottori ei kuljeta venettä eteenpäin pohjamudassa. Voi myös olla, että tämä oli viimeinen kesämme tämän joen rannalla, joten se siitä sitten.

Toivottavasti vuoden kiertokulku ei sentään näy ihan joka asiassa. Toivottavasti jotkin asiat voivat myös muuttua.

Västäräkki ikkunalla osa 2

Viime viikolla kerroin oudosta västäräkistä, joka istuu terassin ovenkahvalla ja koputtaa sisään. No eipä siinä vielä kaikki! Nyt tämä kyseinen tipunen on alkanut lentelemään päin terassin oven ikkunaa uudestaan ja uudestaan, kuin Teletappi konsanaan!

Ei taida tällä västäräkillä olla kaikki poikaset pesässä tai sulat tallella...

Keskikesän juhla

Niin se taas sujahti ohi miltei huomaamatta. Keskikesä. Kohta voikin taas joululaulut ja joulun esillepanot vallata tilaa ostoskeskuksista. Kulkuset, kulkuset... Tip, tap... Kuka vielä väittää, että joulu ja juhannus kilpailevat vuoden suosituimman juhlan tittelistä? Joulua vietetään ainakin puolet vuodesta. Töissä piti päättää joulun glögitilaukset jo kuukausi sitten! Ällöttävää, miten aikaisin joulun markkinointikoneisto surahtaa käyntiin.

Vaikka eipä sinänsä, olen minäkin (markkinoinnin koulutuksen omaava) jouluihminen. Lämpöistä tunnelmaa maalaavat jouluvalot ja kynttilät, illan sininen hetki, valkoisena kimaltevela hanki ja täysikuu, joulukuusen välkehtivät pallot ja lameet, piparin tuoksu, joulusiivous joululaulujen soidessa, lahjojen paketointia salaa ja hyvän piilopaikan keksimistä, ilmeet lahjansaajan kasvoilla. Tämä kaikki enää vajaan kuuden kuukauden päässä!

Mutta mitä tarjoaa juhannus, tuo keskikesän juhla? Yötön yö, juhannuskoivut, tuore vihta saunassa, pulahdus järveen, kokkotuli tyynen järven rannalla, kuikan haikeaa ääntelyä vastarannalta, kitaramusiikkia nuotiolla makkaroiden paistuessa.

Tuo taitaa olla monen haavekuva juhannuksesta, mutta joka todellisuudessa taitaa kuitenkin olla nykyään enemmän tätä: "Hyvästi selvä päivä, selvästi hyvä päivä, antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä".

Silloin, kun juhannus vielä muutti paikkaansa kalenterissa, siinä oli jotain mieltä. Nyt se on vain normi viikonloppu muiden joukossa, sillä erolla, että se näkyy melkoisena tilastopiikkinä kauppojen myynnissä.

Hetken taikaa

Lapsena juhannuksessa oli oikeasti taian tuntua. Oli juhannussiivo ja koivut ulko-oven vierellä. Lapsuudenkodissani ei ole vettä lähettyvillä, mutta tiesimme, että vesi kuuluu juhannukseen. Niinpä naapurin pojan kanssa täytimme kanisterit vedellä ja riemuissamme pärskimme niiden avulla vettä ympäriinsä ja kiljuimme. Se oli hauskaa. Oikeasti. Muistan myös kotikyläni juhannusjuhlat. Tanssimusiikki soi työväentalolla, jonka ulko-ovelle tuodut koivut havisivat hennossa kesätuulessa. Miehet, ja naisetkin hävisivät vuorotellen talon taakse tai autojen takaluukuille ja tulivat takaisin taas pikkuisen enemmän juhlatuulella. Kylän lapset pyörivät ympyrää ja nauroivat kaatuessaan. Juhannuksena myös uskoimme taikoihin ja keräsimme kukkia tyynyn alle.

Vähän myöhemmin teini-iässä juhannuksena sai vetää ekat kännit, vanhempien valvonnassa. Pikkuserkkuni kanssa joimme pullon Ofeliaa ja lauloimme Anssi Kelaa kotini tien päässä keskellä peltoja auringon laskiessa metsän taa, istuen ojan yli kulkevan moposillan päällä ja heilutellen ohi ajaville autoille. Olimme kännissä, niin kuin teini-ikäinen voi ensimmäistä kertaa olla. Äiti, kyllä ne ekat kunnon kännit tuli vedettyä vasta myöhemmin, ja ihan kunnolla. Se kerta on tainnut jäädä sinulle mainitsematta..

Haluan lapsuuden juhannukset takaisin. Haluan koivut ovenpieliin. Vieläkö joku tekee niin? Onko vielä kyläjuhlia?

Aikuisena taikuus häviää. Vai onko kyse sittenkin vain muistoista? Oliko se hetki sittenkään sillä hetkellä niin taianomaista, vai ilmestyikö taikuus vasta muistoihin - noihin kadotettuihin ja kaivattuihin muistoihin? Samaa taikaahan meillä on myös haaveissa. Haaveet joulun loistosta ja lämmöstä, tuoksuista ja tunteista. Haaveet juhannuksen auringonlaskuista ja ulkosaunan tervan tuoksusta, tyynestä järvestä ja kuikan kutsusta. Kuinka moni loppupeleissä on päässyt kokemaan haavekuvansa, tai ymmärtänyt sillä hetkellä nauttia siitä? Hetken taikuus on sen muistoissa tai haaveissa.

Viime vuoden juhannuksen vietimme sairaalassa ja katselimme ikkunasta sadetta. Illaksi menimme kahdestaan miehen silloisen työpaikan kimppakämpälle, jossa miehet nukkuivat viikot, valmistimme tortilloja, katsoimme vuokra-dvd:n soittimesta, joka värjäsi kuvan keltaiseksi ja joimme punaviiniä. Siinä ei varmasti sillä hetkellä ollut taian taikaa, mutta kyllä siitäkin jäi muisto, joka ehkä vuosien saatossa saa omat taianomaiset piirteensä.

Kirjoittamisen voima

Serkkuni blogissa lukee seuraavasti: Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Mistä lie hän tuon lainannut vai keksinytkö itse, mutta totta se on. Tämän blogin kautta luen itseäni.

Pyrin aina selittämään muille, miten en halua näiden koettelemusten jälkeen toimia ja missä menee selviytymiskeinojen raja. En halua märehtiä itsesäälissä tai tuottaa tarkoituksella pahaa mieltä ja kyyneliä teille, joille kerron tapahtuneesta. En halua jäädä elämään surussa tai pelossa. Enkä kuitenkaan halua, että kaikki unohtuu.

Haluan avoimesti kertoa mitä tapahtui, jotta ei jäisi tilaa spekulaatioille ja huhuille. Haluan jatkaa elämää ja muistella ilolla. Haluan teidän muidenkin jatkavan elämäänne.

Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Kun luen omaa tekstiäni, tajuan, että mässäilen surulla ja pelolla. Muistelen ja muistutan. Kaipaan ja ikävöin niin, että te muutkin saatte siitä osanne. Mihin katosi se äiti, joka vannoi jättävänsä ystävät ja sukulaiset surussa märehtimisen ulkopuolelle? Mihin katosi se äiti, joka halusi iloita?

Mutta mitä sitten? Blogiini on kaikilla vapaa pääsy, joko lukea tai olla lukematta. Sanoja on vaikeampi olla kuulematta, mutta kirjoitusta voi olla lukematta.

Kun puran tunteet tekstiksi, ne saavat siivet, eivätkä enää kierrä kehää. Kirjoittaessa itken, mutta kun luen valmista tekstiä uudestaan ja uudestaan, itku lakkaa. Kun asiasta puhuu tai kirjoittaa tarpeeksi, se muuttuu arkipäiväiseksi - ikäänkuin kuluu loppuun. Tuntuu hyvältä itkeä silloin kun itkettää ja nauraa ja iloita, kun siltä tuntuu. Parhaimmalta tuntuu tietää, että te muutkin välitätte ja annatte kannustavilla kommenteillanne voimaa.

Sen lisäksi, että nämä tekstit auttavat eteenpäin, ne myös jäävät muistoksi. Aika kultaa muistot ja kohta ei enää muista, miltä milloinkin tuntui. Paras kirjoitukseni syntyi heti pojan kuolemaa seuraavana päivänä. Kirjoitin silloin kaiken alusta loppuun. Se oli raskas, mutta viisas työ, sillä nyt olisi ihan turha muistella, mitä milloinkin tapahtui ja miksi. Yksityiskohdat unohtuvat niin nopeasti. Tosin en tiedä, oliko tarpeellista kirjoittaa vauvakirjaan muisto ensimmäisen syntymäpäivän kohdalle: Äiti ja isä toivat haudallesi kynttilän ja muistelivat sinua. Ei ehkä muiston kannalta, sen varmasti muistaa, mutta toiston kannalta kyllä. Haluan tuon asian tuntuvan arkipäiväiseltä.

Mutta kyllä päässäni pörrää iloisiakin ajatuksia, jotka vielä haluan kanssanne jakaa!

Västäräkki ikkunalla

Meillä on tänä kesänä asustellut merkillinen västäräkki. Se lentää ikkunalaudalle ja katselee ikkunasta sisään. Se istahtaa parvekkeen ovenkahvalle ja koputtaa sisään. Se katselee aina joko takkahuoneen tai olohuoneen ikkunasta, riippuen siitä, missä me olemme.

Tuo västäräkki tuntuu niin kesyltä. Sitä voi ihan huoletta katsella silmiin ikkunan toiselta puolelta. Meidän toimestamme se ei kyllä ole kesyyntynyt, sillä emme ole ruokkineet lintuja. Naapuri on pitänyt huolta ruokapuolesta.

En haluaisi päästää tätä ajatusta valloilleen, koska en usko sellaiseen, mutta väkisinkin se käy mielessä: onko Frans tullut kotiin?

Tämä ajatusmalli on taas niitä, jotka johtavat loputtomaan suohon. Nyt se on västäräkki, kohta nurkassa vilistävä hiiri. Entä jos se olikin joku niistä miljoonista hämähäkeistä, jonka olen armotta listinyt? Haluan suojella tuota lintua, ruokkia sitä, päästää sisälle ja peitellä sänkyynsä. Ja kohta valkotakkiset miehet koputtavat oveeni.

Kyllä tuo västäräkki on vain outo lintu, joka on lentänyt päin ikkunaa liian monta kertaa. Frans on taivaalla loistava kirkkain tähti.

Oman kodin rakennan

Sisustuskärpänen vaan pörrää ympärillä ja kutittelee kämmeniä. Tosi tylsää tää odotustila! Ja vielä menee tosi kauan, ennen kuin oikeasti pääsen toteuttamaan suunnitelmiani.

Yksi kiinnostunut pariskunta kävi jo katsomassa taloamme, ja nyt sitten odotellaan, miten heidän asunnonmyyntinsä onnistuu. Ei pidä vielä toivoa liikoja, mutta vähän kuitenkin...

Talomallit puntarissa

Suunnitelmat on siis tehty aika pitkälti ja talomalli on ehtinyt vaihtua jo monta kertaa. Kyllä se hyvä on, että asioita tulee mietittyä tarkkaan ja hartaasti, eikä tee tyhmiä, nopeita ratkaisuja. Alunperin katselimme rinnetaloja, koska olemme niin ihastuneita nykyiseen ratkaisuun. Rinnetalossa pohjaratkaisu on mielestämme ollut käytännöllinen, vaikkakin nykyisessä mallissamme on muutamia puutteita, jotka olisimme suunnitelleet tulevaan taloon toisin. Aivan ehdoton rinnetalon plussa on alakerrassa: talvella lattialämmityksen ansiosta mukavan lämmin ja kesällä taas aurinko ei pääse lämmittämään, vaan ilmasto pysyy viileänä. Edellisviikon helteillä nukuimmekin alakerrassa erittäin maittavat yöunet. Rinnetalon miinus vain on siinä, että se asettaa maastolle omat kriteerinsä, ja näitä kriteerejä tulevassa kotikaupungissamme ei liiemmin ole. Maasto on aakeaa, laakeaa.

Rinnetalon hylättyämme etsimme kaksikerroksista taloa. Vaatimuksiamme olivat, että makuuhuoneita on oltava molemmissa kerroksissa ja yhteensä vähintään neljä (kolme makuuhuonetta ja yksi työhuone), helppo kulku ulkoa kodinhoitohuoneeseen kuraisine saappaineen ja avokeittiö. Plussaa olisi myös, että saunasta tultaessa olisi erillinen takkahuone, jolloin pesuhuoneesta ei tulla suoraan olohuoneeseen tai keittiöön. Lisäksi yksi kriteeri oli myös, että autotalli sijaitsisi asuinrakennuksen yhteydessä. Uuden talomme tärkein ominaisuus on, että sieltä löytyy kunnollinen työtila miehen askarteluille. Autotallista olisi tullut työtila, jolloin sen lämmitys olisi sujunut kätevästi muun asunnon lämmityksen yhteydessä. Tällä hetkellä meiltä puuttuu kunnollinen työskentelytila, joten nyt puutyöt hoituvat erittäin kätevästi alakerran takkahuoneen lattialla, ja mikäli inspiraatio iskee kovanakin, mattokin voi jäädä huomaamattaan jalkoihin.

Tässä vaiheessa meillä oli kaksi vaihtoehtoa, molemmat kaksikerroksisia ja autotallillisia. Kaksikerroksisessa talossa olisi ollut puolensa: talossa olisi kaksi erillistä oleskelutilaa, aivan kuin meillä nytkin, jolloin kummassakin voi olla vähän eri maailmansa, ja myöhemmin lasten kasvaessa yläkerran oleskelutila olisi heidän valtakuntaansa. Tosin pikkulapsivaiheessa kaksikerroksinen talo voi olla epäkäytännöllinen. Tarvittu tavara on taatusti aina eri kerroksessa.

Lopullinen ratkaisu

Kuva Rautian mallistosta.

Lopulta löysimme kuitenkin kodin, joka nyt tuntuu täydelliseltä. Nyt en enää jaksa etsiä vaihtoehtoja, vaan tämä pysyy. Valitsemamme talo on Rautian mallistosta Rantaminttu.

Se ei ole kaksikerroksinen eikä siinä ole autotallia samassa. Mutta muuten se on meidän tarpeisiimme täydellinen. Se on tarpeeksi tilava, 158 m2, ja siinä on tarpeeksi huoneita: kolme makuuhuonetta ja yksi työhuone ja huoneet ovat kunnollisen kokoisia. Kun kerran uuden talon rakentaa, pitää siitä tehdä kerralla tarpeeksi tilava, jottei tarvitse heti olla tekemässä laajennuksia.

Talossa on avokeittiö, johon olen nykyisessä kodissamme ollut äärettömän tyytyväinen. Alkuun mietin, saako keittiön pidettyä aina niin siistinä, että se voi olla melkein osa olohuonetta. Mutta kun keittiö on osa oleskelutilaa, se myös tulee pidettyä siistinä. Telkkaria voi katsoa keittiötä siivotessa, eikä tarvitse lähteä erilliseen huoneeseen nurkkaan tiskaamaan sillä välin, kun vieraat istuskelevat olohuoneessa. Myös kodinhoitohuone on tässä mallissa hyvällä paikalla: keittiön vieressä ja kulku etupihan kautta. Tällä hetkellä meiltä puuttuu kuraeteinen, jonka kautta voisi kulkea työvaatteissa, tai toinen eteinen on olemassa, mutta se on hankalan kulun päässä talon takana alapihalla, joten nyt miehen työvaatteet löytyvät työpäivän jälkeen pääeteisen lattialta. Ei hyvä.

Kuva Rautian mallistosta.

Myös saunaosasto on täydellinen. Olemme tottuneet isoon saunaan, joten sen haluamme seuraavaankin. Monissa uusissa taloissa on vain kolmen neliön saunoja, mutta tässä sentään on kunnollisen kokoinen, kuusi neliötä, aivan kuin meillä nytkin. Pesuhuoneesta pääsee myös vilvoittelemaan työhuoneen kautta ulos ja työhuone toimii pukuhuoneena silloin, kun saunavieraita on enemmänkin. Pidän myös kätevänä sitä, että vanhempien makuuhuoneesta pääsee omaan vessaan ja sitä kautta vielä pesuhuoneeseen. Vauva-aikana tämä on varmasti kätevä ratkaisu.

Lisäksi talosta löytyy varastotilaa ihan kohtalaisesti. Se on muuten kumma juttu, että nykyään taloihin ei juurikaan piirretä varastohuoneita! Missä ihmiset säilyttävät tavaroitaan, kuten patjoja, lastenrattaita, talvivaatteita, yms. Eräs myyntiedustaja sanoi, että varastoja voidaan tehdä katolle. Kuka roudaa painavat laatikot ja rattaat alasvedettäviä tikkaita pitkin katolle? Vai eikö nykyään säästetä mitään? Kaikki vain heti roskiin ja ostetaan uutta, kun tarvitaan.

On myös kätevää, että lastenhuoneet sijaitsevat erillään toisistaan. Muistan kuinka pikkuveljeni kanssa kulutimme illat hakkaamalla väliseinää, kun oikein tarkkaan kuuntelemalla toisen huoneesta kuului pihahdus.

Pohjaratkaisuja tutkiessamme oli myös otettava huomioon, että kaikki vanhat tavaramme saavat kunnollisen paikan. Pidämme vanhoista, varsinkin oman suvun kätköistä löytyneistä huonekaluista ja olemmekin kunnostaneet niitä ahkerasti. Näille jokaiselle on löydyttävä arvoisensa paikka. Tästä syystä haluammekin lisätä talon pituutta metrillä, jotta tulevalle ruokapöydällemme on tarpeeksi tilaa. Olen pitkään haaveillut kahdeksan hengen neliskanttisesta ruokapöydästä, joka nyt on siinä vaiheessa, että mies on kunnostanut vanhat, kirpparilta ostetut tuolit ja pöydän hän tekee vanhoista lankuista sitten uuteen taloon. Pöytä tulee kuitenkin olemaan sen verran kookas, että vaatii hieman enemmän tilaa ympärilleen, joten siksi metrin pidennys keittiöön ruokapöydän kohdalle. Tämä pidennys tulee näkymään myös keittiön viereisessä makuuhuoneessa.

Muitakin muutoksia taloon tulee. Olohuoneen osalta haluamme korotetun pulpettikaton, sillä olemmehan nyt tottuneet vinokattoon. Saunassa on liikaa ikkunoita, joten ne vähenee kahteen. Talon ulkopuolella tulee ehkä muuttumaan laudoituksen asettelu.

Autotallin osalta teimme alkuperäiseen suunnitelmaan nähden suurimman kompromissin, eli nyt rakennammekin erillisen autotallin, josta kyllä tulee suuri, mutta pakollinen. Rakennukseen tulee kahden auton katos ja kahden auto talli, joka toimii työtilana sekä varastotilaa puutarhakalusteille ja ruohonleikkurille.

Unelmien koti vs. tarpeita vastaava koti

Kyllähän hyviä talovaihtoehtoja olisi paljon muitakin ja varmasti paljon parempiakin/hienompia, mutta valinnan lähtökohtana on kokonaisuus. Suurin vaikuttaja on budjetilla, sitten tarpeet, talon rakennustapa ja aikataulu, sekä toimittajan luotettavuus. Tämän kokonaisuuden perusteella olemme tehneet ratkaisumme. Ihan kaikkea haluamaansa ei voi saada ja joistakin asioista ja kriteereistä pitää tinkiä. Mutta samalla on muistettava se tosiasia, että jälkikäteen on turha harmitella toteuttamattomia haaveita.

Sisustuslehtiä nyt jo melkein työkseni selailevana olen ihmetellyt, kenelle kodit oikein on suunniteltu ja asuuko niissä oikeasti joku? Onko koti oikeasti koti, jos valkoista hohtavat huoneet huutavat steriiliyden sanomaa eikä mikään kieli mitään asujan omasta persoonasta? Ja mitä varten 300 neliöisen talon valtavan kokoisessa olohuoneessa on sisustustakka, jolla ei ole muuta arvoa, kuin että se nyt sattuu olemaan nätti. No jos on varaa lämmittää pelkällä sähköllä.

Itselleni unelmieni koti ei välttämättä toteudu tälläkään kertaa, mikäli lottovoitto ei satu osumaan kohdalle. Mutta onko unelmien koti oikeasti vain sisustuslehtien tarjoama illuusio, vai koti, joka vastaa tarpeita, joka toimii, ja jossa on hyvä olla?

Miehen hermot ovat välillä kovilla, kun sisustusintoni oikein pääsee valloilleen - eihän edes tonttia ole vielä raivattu! Mutta yrittäkää nyt miehet ymmärtää, että näistä asioista on päätettävä jo hyvissä ajoin. Moni sisustusjuttu ratkeaa jo talon suunnitteluvaiheessa, kun pitää päättää pistorasioiden ja ikkunoiden paikkoja, ja moni sisustusidea on jo rakenteellinen. Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty - voi vitsi, mutta me ollaan jo pitkällä!

Rakkauden muistomerkki

Pienenä tyttönä kesälomareissulla kysyin kärsimättömänä äidiltä ja isältä, että koska me oikein niitä muistomerkkejä ostetaan. Ei tainnut kuitenkaan budjetti riittää kokonaiseen muistomerkkiin – oli tyydyttävä matkamuistoihin.

Nyt kuitenkin oma poikamme sai ikioman muistomerkin. Kauniin hautakiven, jossa tähdet vilkuttavat pilven alta.

Olin jo pitkään pelännyt sitä päivää, kun kivi ilmestyisi haudalle ja olisi pakko lukea tuota karua tekstiä uudestaan ja uudestaan. Se olisi jotenkin niin konkreettista. Mutta ei se itse asiassa niin pahalta sitten tuntunutkaan. Ehkä tilannetta helpotti se, että kiven oli jo kertaalleen nähnyt hahmotusvaiheessa: isäni autotallissa katselimme pitkäperjantaina kahta puolivalmista kiveä, poikani ja mummoni. Mutta nyt oli hienoa saada haudalle nätti, lapselle sopiva kivi. Tähän asti haudalla oli vain valkoinen risti ja siinä pelkkä nimi. Nimen perusteella voisi kuvitella, että hauta kuuluu vanhalle miehelle; onhan koko hautausmaa täynnä vanhoja, 1900-luvun alkupuoliskolta ja sitäkin vanhempia kiviä, joissa koreilee tuo sama nimi. Vasta nyt ohikulkijatkin ymmärtävät. Se on rakkautemme muistomerkki.

Yhdessä läpi hangen ja roudan

Yksi virstanpylväs on siis jälleen saavutettu. Tämän ensimmäisen vuoden etapit ovat ne pahimmat. Ensin tuli ensimmäinen joulu ilman lasta, vaikka sen piti olla ensimmäinen joulu lapsen kanssa. Seuraavaksi koitti syntymäpäivä, jonka piti olla lapsen ensimmäinen. Toinen äitienpäivä äitinä, mutta nyt ilman lasta. Nyt hautapaikka on konkreettinen. Seuraavaksi elämme nimipäivän ja isänpäivän. Sen jälkeen saammekin vuoden kiertokulun päätökseen. Ja aina alkaa uusi vuosi. Onneksi seuraava vuosi tuo toivottavasti tullessaan myös näitä menetettyjä päiviä, kuten lapsen ensimmäinen joulu ja ensimmäinen syntymäpäivä, vaikkei ne yhden tietyn lapsen menetettyjä päiviä korvaakaan.

Yllättävän hyvin nämä päivät ovat kuitenkin menneet ja yhtenä tärkeimmistä syistä tähän pidän hyvää parisuhdetta. Tällaiset traagiset kokemukset niin usein erottavat pareja, kun ei ymmärretä, miten toinen suree. Alusta asti olemme pystyneet puhumaan avoimesti ja samalla antaneet toisellemme tilaa surra omalla tavallaan. On ymmärrettävä, että välillä toisella on huono päivä, ja kun tällainen huono päivä tulee, toinen on silloin tukemassa. Vaikka täytyy myöntää, että itselläni on tuon suhteen vielä parannettavaa - yllättävän helposti toisen huono tuuli tarttuu, varsinkin jos liian pitkään jatkuu. Mutta ainakin toisinpäin tämä on toiminut kiitettävästi, kiitos siitä. Vierelläni on vahva tuki silloin, kun itku yllättää.

Uskaltaisin väittää, että meidän suhdettamme vaikeudet ovat vain lujittaneet. Vaikea tästä tällaisten kokemusten jälkeen olisi enää muuallekaan lähteä. Rakkaus kestää.

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy

Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas , onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan

Stella - Häävalssi 

Kesämieli toisilla

... vaikeuttaa toisten kesäfiilistä. Ainakin, jos kyseessä on eri alojen toimijat, joilla kesä ja kärpäset saa aikaan huolimattomuusvirheitä. Kyllähän sitä itse kullakin pää pehmenee näillä helteillä ja raskausoireena esiintyvä unohtelu lisääntyy. Itse myös asiakaspalvelijana ja tilauksia tekevänä pitiäisi kyllä ymmärtää virheiden mahdollisuus ja helppous. Tai ehkä se juuri siitä johtuukin - tiedän, mitä vaatia.

Jätettäköön tästä valituskirjeestä identifioinnit tekemättä.

Kaksi viikkoa sitten tilasin netistä kaksi Stellan albumia, uusimman ja vanhimman. Odotin tätä lähetystä kuin kaikkea, mitä tässä nyt viime aikoina olen odotellut. Viimein paketti ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten jo ehkä saatoittekin arvata, eihän se toimitus ihan nappiin mennyt. Uusimman albumin sain, hyvä, mutta sen vanhimman albumin tilalla oli keskimmäinen. No ei muuta kuin asiakaspalautuksena takaisin ja reklamaatio perässä. Pahoittelivat tapahtunutta ja lupasivat tehdä uuden tilauksen. Taas odotin viikon. Ja viimein paketti taas ilmestyi postilaatikkoon. Mutta kuten ehkä joku taas jo aavistikin, väärin meni jälleen. Nyt sain sen saman väärän cd:n kuin viimeksikin! Ja taas palautus ja reklamaatio. Astetta kiukkuisempi sellainen. Reklamaation vastausta edelleen odotellen...

Kaksi viikkoa sitten tilasin myös lämmitysöljyä. Senkin nettipalvelun kautta. Olin tyytyväinen hintaan ja valitsin maksuaikatauluksi viisi erää. Palvelu kiitti tilauksesta, kopioin tilausvahvistuksen ja jäin odottamaan öljyn saapumista muutaman päivän kuluessa. Kahteen viikkoon öljyä ei kuitenkaan kuulunut, joten soitin asiakaspalveuun. Kävi ilmi, että koko tilaus ei ollut edes saapunut heille! Tein puhelimitse uuden tilauksen, mutta tietystikään hinta ei ollut enää lähellekään sama. Nettipalvelussa oli ollut jokin virhe. Eikä sekään ollut mahdollista, että olisin saanut tilaamanai määrän maksettua viidessä erässä, tämän määrän saa vain kolmeen erään. Nettipalvelu oli siis tehnyt täyden mokan, joten nyt tuleekin mieleen, olisiko tämä tilaus kuitenkin saapunut perille, mutta virheen huomattuaan tapahtuu jotain bittiavaruuden selittämättömiä asioita ja hups, tilaus katoaa... Korvaukseksi tästä sain pienen alennuksen öljyn hintaan, joka reilun tuhannen euron loppusummassa teki peräti 13 euroa! Hiphei!

Helppo, sähköinen tulevaisuus

Tähänkö maailma todella on menossa; kaikki automatisoituu ja oman järjen käyttö katoaa? Cd-tilaus kulkee sähköisesti pelkän numerokoodin perusteella, eikä kukaan konkreettisesti tarkista, että myös nimi täsmäisi. Öljytilauksessa nettipalvelu ilmoittaa ihan höpöjä ja tilaus katoaa lopulta kokonaan jälkiä jättämättä. Toisaalta voisi myös kuvitella, että nettipalvelun hyötynä on helppo ja nopea päivitys, mutta eipä vaan ole myynti-ilmoitukseemme vieläkään ilmestynyt näyttöpäivää, joka on jo perjantaina.

Kuinka käteviä onkaan myös sähköiset asiointipalvelut. Ensin luot itsellesi käyttäjätunnukset ja salasanat, jotka pitää olla muodossa kymmenen kirjainta ja kaksitoista numeroa, ja tietysti eri palveluissa eri tunnukset ja salasanat eri määrämuodoilla, jolloin sitten yrität epätoivoisesti muistella, mikä yhdistelmä oli mihinkin palveluun. Palvelussa on sitten käytössä määrämuotoiset lomakkeet, joiden täyttäminen onnistuu vain, kun olet ideaalitapaus; ei omia lisähuomioita ja erityistapauksia tai "se vähän riippuu"-tapauksia. Kun lopulta olet saanut kaiken tarvittavan tiedon revittyä persnahastasi, palvelu ilmoittaa: "Palvelussa tapahtui odottamaton virhe. Yritä myöhemmin uudelleen." Ja eikun alusta, ihan vaan todetaksesi, että sama virhe toistuu edelleen.

Palveluihin ei myöskään pääse aina kirjautumaan. Eräänkin instanssin palveluun olen yrittänyt kirjautua jo kolme kuukautta, tuloksetta. Sähköinen tunnistautuminen verkkopankin kautta kyllä onnistuu, mutta sen jälkeen ruutuun pamahtaa tämä klassinen "odottamaton virhe". Olen yrittänyt asioida kyseisessä palvelussa mieheni asioilla ja kerran hän tästä viasta kyseiseen instanssiin valittikin: "Avovaimoni on yrittänyt kirjautua palveluunne, mutta ei onnistu. Virkailija: "Niin mutta sinne on jokaisella ihan omat tunnukset." No shit, Sherlock?! Ja virkailija jatkaa: "Juu, nuo nettipalvelut on välillä vähän jumissa." Ai välillä, kolme kuukautta.

Sama juttu on myöskin tämän öljytoimittajan verkkopalvelussa, johon tunnusten luonnin jälkeen ei enää pääse kirjautumaan. Eipähän ainakaan pääse tarkistamaan, mitä tuli tilattua ja millä hinnalla, jolloin tilaukset voivat vaan kadota. Samalla, kun nettipalvelut lisääntyvät, virastoja ja toimistoja ajetaan alas. Kenelle tämä hyöty on tarkoitettu? Kuluttajalle, joka voi nyt helposti päästä järjestään takkuavien nettipalvelujen avulla vai virkailijoille, jotka nyt voivat työttömyyspäivinään nauttia siitä, ettei tarvitse kuunnella valittavia asiakkaita? Vai olisiko hyötyjä kuitenkin jossain vähän ylempänä, jossa hän naureskelee partaansa ja laskeskelee säästöistä kertyviä setelinippuja.


Mieli kuin kesän ilmasto

Huomasitteko muuten, että mitä pidemmälle helteet jatkuivat, sitä kiukkuisemmaksi ihmiset kävivät. Keväällä ihmiset ovat onnellisimmillan, kun pitkän ja synkän talven jälkeen aurinko taas valtaa tilaa ja krookukset puskevat lumen alta. Silloin ajatellaan, että koko kesä on taas edessä ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Kun tästä ensihuumasta sitten on päästy, alkaa valitus, kuinka kesä on myöhässä ja lämpötila puoli astetta keskimääräistä kylmempi. No mutta, voi sitä onnenpäivää, kun iltapäivälehdet huudattavat hellejakson nimeen! Ja siitä se alamäki taas alkaakin: liian kuuma, missään ei ole hyvä olla eikä mitään voi tehdä, rannatkin ovat liian täynnä. Tulisipa jo vettä. Hellettä kestää viikon, jonka jälkeen taas kylmenee. No eihän sekään ole hyvä! Mihin se helle katosi? Ja näin jatketaan pari-kolme kuukautta, kunnes ollaankin jo kiukkuusasteen huipulla, kun kesä meni taas liian nopeasti, eikä mitään kunnollista tullut tehtyä.

Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.... trallalallalaa...

Muistele, iloitse, haaveile

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli keskiviikkona 8.6.2011 erittäin viisaita sanoja:

Elämän tragedia ei ole se, että se päättyy niin pian,
vaan se, että me odotamme niin kauan ennen kuin
aloitamme omamme.

Näinhän se on. Aivan kuten eilisessä kirjoituksessani pohdin, miten koko ajan vain odotamme tulevaa ja samalla haikailemme mennyttä, unohtaen tämän hetken.

Esikoisemme ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen, odotin vain sitä hetkeä, kun hän olisi jo omatoimisempi, osaisi itse juoda tuttipullosta ja istua lattialla ilman tukea. En uskonut kaipaavani vauva-aikaa. Minulla ei ollut vauva-ajan suhteen juurikaan ennakko-odotuksia tai kuvitelmia siitä, miten äitiyslomani vauvan kanssa käyttäisin. Toisaalta hyvä niin, sillä ne suunnitelmat olisivatkin romuttuneet totaalisesti. Moni varoitteli, että kannattaa nyt nauttia vauva-ajasta, koska se kestää niin lyhyen hetken. Ei sitä siinä vaiheessa halunnut uskoa. Kunhan vain yösyötöt olisivat pian ohi ja vauvan kommunikointi kehittyisi nopeasti. Ja niin ne muutamat hassut kuukaudet lipuivat ohi, tulevaa odottaen. Tietysti sairaan lapsen kanssa vauva-arki ei ollut ihan normaalia. Lääkkeitä kellontarkasti ympäri vuorokauden, ravinnonsaannin tiukkaa valvontaa ja jatkuvaa maidon syöttämistä nenämahaletkun kautta, oksennuksen siivoamista ja jatkuvaa pelkoa. Se aika meni sumussa.

Suunnitelmasta toiseen

Hassua sinänsä, ettei minulla ollut haaveita ja kuvitelmia äitiysloman ajalle. Ehkä sitä ei silloin tiennyt, mitä voisi odottaa. Normaalisti olen kyllä kova tyttö haaveilemaan ja suunnittelemaan. Aina pitää olla jotain suunnittelemista. Nytkin on monta rautaa tulessa vauvan, rakennusprojektin, yms. suhteen. Ja taas päästään tähän ikuisuuskysymykseen, miten koko ajan vain odotan tulevaa... Kovasti tällä kirjoituksella yritän todistaa itselleni, että pitää nauttia siitä, mitä on, tästä hetkestä, mutta näköjään aina päädyn pohtimaan tulevaa.

Innostun asioista kovin helposti. Idean jälkeen en pysty hetkeen miettimään mitään muuta, kuin vain suunnittelemaan idean toteutusta niin kauan ja täysillä, kunnes suunnitelmat on tehty. Sen jälkeen innostus laantuu ja jää muhimaan. Ja eikun seuraavaa ideaa suunnittelemaan! Nyt rakennusprojektimme on tässä muhintavaiheessa. Tämänkin asian suhteen olemme nyt ODOTUSkannalla ja odotamme sopivaa ostajaa talollemme. Suunnitelmat on pääpiirteissään tehty, joten eiköhän nyt voisi keskittyä nauttimaan tästä kesästä ja kiireettömyydestä, vielä kun se on mahdollista.

Sateenvarjo mukana

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa samaisena päivä oli myös seuraava teksti:

Kyllä me pärjäämme

Minä en määrää tätä päivää. Tänään voi tapahtua mitä tahansa. 
Tänään voi olla hellettä tai viileää, pilvistä tai aurinkoista ... voi jopa sataa.

Elämään mahtuu kaikkea... tuulta ja myrskyjä, syntymää ja kuolemaa, 
samoin aurinkoa ja sateenkaaria.

Ei ole olemassa hyvää ja tai pahaa. On elämä. 
Opetellessamme hyväksymään jokaisen tilanteen, 
oli se sitten miellyttävä tai epämiellyttävä, 
tunnemme yhä enemmän elävämme tätä hetkeä. 
Epämiellyttävät tilanteet eivät enää saa oloamme kurjaksi.

Me todella pärjäämme vaikka mitä tapahtuisi.

-Ruth Fishel

"Me todella pärjäämme vaikka mitä taphtuisi." Sen viime vuosi kyllä opetti. Mennyttä pitää muistella iloiten tästä hetkestä ja pelkäämättä tulevaa. Menneestä pitää myös ottaa opikseen, mutta tässä tapauksessa en halua tehdä sitä. Jos näin olisi, en tekisi mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. En uskaltaisi suunnitella näin isoja muutoksia vauvan syntymän tienoille. Mitä vaan voi tapahtua, voi vaikka sataa, mutta juostaan sitten puun alle suojaan odottamaan aurinkoa. Vai pidetäänkö sateenvarjo aina mukana, just-in-case?

Kesän viha-rakkaus-suhde

Ihana kesä! Lämpöä ja aurinkoa. Valoisat ja lämpimät yöt ja huuhkajan huhuilua metsän siimeksestä. Tyyni joenpinta, joka kimaltelee kilpaa auringon kanssa. Ruohonleikkurin pärinää ja vasta-ajetun ruohon tuoksu. Nurmikon leikkuusta vihreät varpaat. Ampiainen orvokissa. Hyttynen inisee korvan vieressä. Kioskilta ostettu jäätelö ehtii sulaa sormille ennen kuin sen saa syötyä. Polttava helle. Lasillinen viileää valkoviiniä.

ksrktskriiiiiiiik.......... POIKKI!

No niin justiinsa, hellettä, hellettä, hellettä, tuskaisen kuumat yöt ja viilentävä valkkari vain haaveissa. Kesä raskaana. Siitepöly tukkii sieraimet, mutta allergialääkkeitä ei saisi käyttää. Super-size-kokoon kasvaneet rinnat ja maha sanelevat kesän hellevarustuksen. Ruoho kasvaa eikä itsestä ole mitään apua päältäajettavan leikkurin ohjaimissa, koska töyssytys on liian kovaa. Nyt olisi hyvä hetki ottaa kirja mukaan ja suunnata riippukeinuun ja vain nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Mutta kun ei, ärsyttää, kun olisi niin paljon tekemistä, jota kuitenkaan ei itse pysty tekemään!

Kesää on taas odotettu ja nyt odotetaan jo kuumeisesti syyskuuta. Odotetaan ja odotetaan - aina jotain. Ollaanko koskaan tyytyväisiä tähän hetkeen, tässä ja nyt? Odotetaan tulevaa ja samalla haikaillaan mennyttä.

Enää kolme ja puoli kuukautta, eli sen mitä kesä kestää, ja meillä on toivottavasti taas vauva talossa. Onneksi kesä menee nopeasti. (Ja nyt, hyvät ihmiset, älkää pelätkö, en pysty nopeuttamaan ajan kulkua, joten se menee tänäkin kesänä ihan yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Niin se vain on.) Syksyllä sitten voin taas muistella, kuinka ihanaa se raskausaika olikaan, kun sai vielä mennä miten haluaa ja minne haluaa, silloin kun haluaa. Ja kuinka ihanaa kesän lämpö olikaan, kun ei tarvinnut pukea kymmentä vaatekerrosta päälle hakeakseen postin laatikosta tai kuluttaa sähköä auton lämmitykseen ja kiskoa puuahkiota umpihangessa, jotta saa takkaan tulen ja kodin lämpimäksi.

Taidan sittenkin yrittää sitä riippumattojuttua.

Kädentaitoja

Tämä blogi ei liity leivontaan, mutta kyllä nyt on pakko olla vähän ylpeä ja esitellä tuotostaan. Ja koska pidän leipomisesta, en voi luvata etteikö täällä tultaisi jatkossakin joitain herkkuja näkemään.

Lupauduin tekemään ylioppilasjuhliin voileipäkakun, vaikka en koskaan ennen olekaan sellaista tehnyt. TexMex-kakun olen joskus tehnyt, mutta ei sitä ihan kunnon voileipäkakkuun voi verrata. Kiinnostus kaikkeen leivontaan on kuitenkin niin suuri, että halusin kokeilla. Ja hyvinhän se onnistuikin - ainakin ensikertalaiseksi! Suurin kiitos tästä kuitenkin kuuluu edesmenneelle mummolleni, jonka perintöä kakun resepti suurimmaksi osin on.

Lisäksi leivoin Kinder-piirakkaa. Aivan taivaallisen hyvää - ja vain kaksi kaloria... Tätä makeaa herkkua tuli tehtyä vähän yli tarpeen, mutta äkkiäkös se pakastimesta häviää, on nimittäin melko hyvää suoraan pakastimestakin napsaistuna :)

Pidän leipomisesta ja haluan aina kokeilla uusia reseptejä. Mies on kyllä monesti valittanut, että leipominen saisi loppua, ja vain siksi, että häneltä itseltään puuttuu itsekuri. Vaikka en kyllä väitä, että sitä löytyisi itseltänikään. Huonostihan tässä pidemmän päälle käy.

Haluaisin osata tehdä myös täytekakkuja, mutta koristelutaito minulta puuttuu. Visioita kyllä on, mutta toteutuksessa uupuu jotain. Ihailen kakkublogien kuvia ja yritän ottaa niistä mallia, mutta ei, marsipaani, sokerimassa ja kermavaahto ei vain muotoudu sormissani. Tuo pikkunäpertely ei luonnistu näillä nakeilla. Olin kyllä ihmeissäni, että voileipäkakusta tuli jopa tuollainen. Kyllähän se kaikki on vain harjoituksenkin puutetta, mutta jos ei kerralla onnistu, niin innostus katoaa.

Olen ihmetellyt, mikä luonnonoikku sekin on, että silloin kun kädentaitoja jaettiin, minä jäin ilman. Sekä äitini että isäni ja myös isovanhempani ovat erittäin käteviä käsistään, oli sitten kyse askartelusta, neulomisesta, rakentamisesta yms. Olen vähän liian suurpiirteinen, kunhan sinne päin ja helposti, kelpaa minulle. Viime talvena päätin, että joku harrastus pitää keksiä. Niinpä ostin sukkapuikot ja lankaa. Nyt minulla on melkein valmiina työ, jonka nimi on "Annen harakanvarpaat vauvan peitolla". Eli kudoin vauvan tilkkupeiton ja tuo nimi kyllä kuvaa sitä hyvin: harakanvarpaita ristiin rastiin, kunhan suurinpiirtein näyttää peitolta. Saa lapset sitten tulevaisuudessa naureskella, kuinka hienon peiton äiti on ihan omin pikku kätösin heille kutonut. Julkaisen siitäkin kuvan sitten joskus, kun saan sen kokonaan valmiiksi.

Ei kai kukaan voi olla hyvä kaikessa. Kaippa minä sitten olen saanut omat lahjani jollekin muulle saralle. Eikä sitä itse tarvitse kaikkea osatakaan. Riittää, kun vain on visioita, jotka toiset toteuttavat - ja niitä riittää!